Taustamusiikkia juhliin

Vaikka pidän trubaduurina kulkemisen helppoudesta, on myös mukavaa esiintyä yhdessä muiden soittajien kanssa. Toisinaan ihmiset toivovat tilaisuuteensa duoa, jolloin biisirepertuaari ja sovitukset monipuolistuvat. Teen tällä hetkellä duo-keikkoja veljeni Petjan kanssa, joka on kitaristi sekä lyömäsoittaja. Kitara-lyömäsoittimet-laulu kombo on jo melkein kuin pieni bändi. Biiseihin tulee myös heti lisää väriä, kun niihin saadaan stemmat miesäänen laulamana.

Viime viikonloppuna meidät tilattiin esiintymään tupaantuliaisiin Saloon. Tilaisuudesta jäi hyvä fiilis, kuten urheilija saattaisi todeta kisan jälkeen. Meidän suoritukseemme kuului kaksi 45min setillistä kansainvälistä musiikkia. Soitimme pienellä parvella, josta aukesi näkymä olohuoneeseen ja ruokailutilaan. Toiveena oli taustamusiikkia, jotta ihmiset voisivat myös seurustella musiikin kuuntelun lomassa. Valitsimmekin ohjelmaan kappaleita, jotka tekevät mukavan leppoisan tunnelman juhlapaikalle.

Petja oli tällä kertaa koko keikan kitaranvarressa. Itselleni teki hyvää keskittyä vain laulamiseen, se kun on intohimoni. Oli myös suurenmoista päästä esittämään kappaleita, jotka on vaikea saada toimimaan soolona. Erityisesti ihastuin versioihimme kappaleista Sunshine of My Life (Stevie Wonder), Lullaby of Birdland sekä Tears Dry on Their Own (Amy Winehouse). Juhlavieraat kehuivat ohjelmamme monipuolisuutta. Onnistuneet keikat inspiroivat aina uusille urille. Aina löytyy uusia genrejä ja artisteja, joihin tutustua. Minua ehkä pidetään rock/pop tyyppinä, sillä kategorian biisit ovat eniten minulla soitossa. Löydän kuitenkin tilaisuuden tullen itsestäni myös reilun ripauksen soulmamaa sekä jazzleidiä. Voin jälleen todeta sen, että musiikin tekemisen ihanuus on siinä, että aina löytyy uutta opittavaa.

Trubaduuri Vantaa

Syksyn keikat käynnistyivät osaltani viime viikonloppuna synttärijuhlien merkeissä. Keikassa oli hauskaa se, että ohjelmanumero pysyi salassa päivänsankarilta aivan viimeiseen saakka. Hyvin kyllä piti herrasmiehen pokka kun astelin hänen kotipihalleen kitaran kanssa. Yllätys oli mitä selkeimmin iloista sorttia. Vuosia täyttävän ystävät olivat valinneet settiin kattauksen sankarin lempikappaleita. Moniin biiseihin tuntui liittyvän muistoja eri elämänvaiheiden varrelta. Mikä onkaan puhdistavampaa tapa aloittaa uusi vuosikymmen elämässään kuin muusikillinen läpileikkaus oman matkan varrelta. Musiikilla on mystinen voima tuoda takaisin muistoja ja tunteita sekä yhdistää ihmisiä. Vaikka sama kappale voi saada eri merkityksen ihmisestä riippuen, kokemus voi olla kuitenkin yhteinen. Elävä musiikki pääsee pintaa syvemmälle ja rauhoittaa asettumaan hetkeen.

Kappalelista sai minut miettimään sitä, miksi jotkut laulut koskettavat erityisesti. Mitä pienempi ja intiimimpi tilaisuus on kyseessä, sitä harvempi toivoo soitettavan pelkkää bilenostatus musiikkia. Yleensä halutaan kuulla sellaisia kappaleita, jotka koskettavat ja liikuttavat jotakin sisällä. Olen huomannut, että suomalaiset syttyvät erityisesti mollivoittoisista kappaleista. Jokin kenties slaavilainen onnen ja haikeuden sekoitus elää sisällämme. Niin ilon kuin murheenkaan tunteisiin ei sukelleta pää edellä, vaan niiden annetaan liplatella ympärillä.

Huomaan itsessäni myös jotakin samaa. Pidän vahvoista kappaleista, joissa on sanoma tai tunnelma kohdallaan. Kappaleista, joista kuulee, että niiden tekijällä on ollut tarve tuoda asioita ulos. Mistä huokuu sellainen mystinen flow, johon ei pelkkä sanoilla tai sävelillä kikkailu yllä. Tätä keikkaa varten sain sovittaa tilaisuuteen sopivaksi omiakin suosikkejani, kuten Guns´n Rosesin November Rain sekä Adelen Someone like you. Muita uutuuksia oli Teleksin Tuulilasin nurkkaan sekä Ellinooran Elefantin paino. Minulle on tärkeää, että ihmiset saavat juhlissaan kuulla juuri itselleen tärkeitä kappaleita, siksi räätälöin jokaiselle keikalle ohjelman yksilöllisesti. Pyrin toteuttamaan kaikki toiveet mahdollisuuksien puitteissa. Toki on tilanteita, joissa joutuu itse kuulostelemaan mitkä kappaleet toimivat mihinkin tilaisuuteen ja yleisöön. Yleensä tällaisistakin lähtökohdista syntyy onnistunut elämys tilannetajua ja intuitiota käyttämällä.

Mainitsin aiemmin kappaleiden sovittamisesta. Aion kirjoittaa siitä pidemmän tekstin lähiaikoina, se kun on yksi intohimoistani ja tärkeä taito trubaduurille.

Perjantai illan tärinät

20161208_113441

Tässä postauksessa tärinä ja vapina eivät johdu villin viikonlopun jälkeisistä olotiloista vaan esiintymisjännityksestä. Olen käsittänyt, että tyyniä viilipyttyjä on harvassa ja useimpia työkseen esiintyviä tärisyttää ennen esiintymistä ainakin toisinaan. Joillakin jännitys on kuulemma niin kokonaisvaltaista, että ennen lavalle nousua täytyy käydä oksentamassa. Eikä kyseessä ole vain aloittelevien esiintyjien juttu, vaan jopa vuosikymmeniä työtä esimerkiksi näyttelijänä tehneet ovat kertoneet samasta ilmiöstä.

Mikä esiintymisessä siis jännittää?  Tilanteessahan ei ole kyseessä kuin maine, kunnia ja ura, jos näin positiivisesti haluaa ajatella. Yksittäinen epäonnistuminenhan tunnetusti tuo ikuisen häpeän ja leimaa ihmisen täysin kelvottomaksi. No ei vaan, liskoaivommehan siellä huutavat ja varoittavat astumasta esille. Nisäkkäälle, joihin muuten kuvitteellisesta ylivertaisuudestamme huolimatta kuulumme, on turvallisempaa pysyä laumassa ja olla erottumatta, ettei kiinnitä saalistajien huomiota. Kiitos viisas luonto tästä alkukantaisesta ominaisuudestamme…

Oikeasti jännitys voi olla hyödyllistäkin, vaikkei lavalla tarvitsekaan useimmiten pelätä villipedon hyökkäystä. En ole mikään psykologi, joten puhun nyt vain omasta kokemuksestani. Psyykkinen ”tärinä” on toimiva keino keskittyä tulevaan suoritukseen. Silloin ei muista ajatella kauppalistaa tai pyykkivuoroa, kun mieli on kiinnittynyt esiintymiseen. Kun esiintyy, on tietysti mukavampaa, jos on läsnä ihmisille. Jännittämisenergian voi siis kääntää voitokseen ja saada tekemiseen paljon enemmän boostia, kuin ilman tuota sähkövirtaa sisuksissaan.

20161208_114022

Esiintymisessä on upeaa mahdollisuus voittaa epävarmuutensa ja uskaltaa heittäytyä tilanteeseen. Jännittämisessä on sellainen mystiikka, että yleensä se häviää kun pääsee aloittamaan soittamisen. Esillä olevaa suojaa usein myös tietty rooli ja itse tilanne. Muusikolla ja näyttelijällä se on viihdyttäjän ja elämyksien tuottajan rooli, luennoitsija ja uutisankkuri taas toimivat tiedon välittäjänä. Rennommissa tilaisuuksissa, missä mokat voi kääntää huumoriksi ei tarvitse niin kovin jännittää. Jos jokin menee toisella tavalla kuin on suunnitellut, niin kuin muuten yleensä meneekin, asian voi nähdä tyylillisenä ratkaisuna eikä sitä tarvitse jäädä märehtimään.

Itselläni jännittäminen on ollut pahempaa nuorempana pianomatineoissa ja tutkinnoissa soittaessa. Pianon takaa ei näe yleisöä ja voi vain kuvitella, kuinka ihmiset istuvat penkeissään ja tuijottavat jokaista liikettäsi. Siinä on jotain samaa kuin urheilukisoissa: täytyy kyetä sulkemaan kaikki muu pois mielestään ja keskittymään itse suoritukseen. Itselleni esiintyminen on helpompaa, kun saa katsekontaktin yleisöön. Silloin kokemuksesta tulee vuorovaikutteinen ja tilanne kantaa eteenpäin. Hienointa on, jos pystyy yhdistämään nämä elementit: tehdä upea suoritus, tuottaa yleisölle elämyksiä ja ottaa ihmiset mukaan kokemukseen.

Jännityksestä voi myös oppia nauttimaan. Muistelen, että ylellä näytettiin taannoin mainosta, jossa esiintyjä tuskaili bäkkärillä ennen esiintymistään. En oikeastaan muista edes kuka pätkässä näytetty henkilö oli. Hän saattoi olla juontaja, näyttelijä tai jonkin muun alan ammattilainen. Mieleeni on kuitenkin painunut toteamus, jonka hän esitti epävarmuutensa keskellä: ”En voisi elää ilman tätä jännitystä.”

Okei, myönnetään! Onhan se aivan hanurista, että joutuu tuollaisten psyykkisten aivomyrskyjen armoille. Toiset vielä tekevät sitä vapaaehtoisesti, hullut. Lisään kuitenkin vielä pari ärsyttävän rakkaudellista ja maailmaa (sekä teitä) syleilevää toteamusta tähän loppuun. Usein jännitys syntyy kokemuksesta, että muut odottavat jotakin, mikä ei ole itselle luontevaa tai mihin omat rahkeet eivät sillä hetkellä riitä. On helppoa sortua vertailemaan itseään muihin ja vaikeaa uskoa itseensä silloinkin, kun muut eivät usko. Pidemmän päälle on kuitenkin helpompaa laittaa kaapin perälle ne kaikkein painavimmat peiteasut. (Hyvästi Darth Vader -kostyymi…) Yritetään siis kaikki esiintyvät sekä ei-esiintyvät muistaa, että useimmiten parasta on vain olla oma itsensä. Päätetään löytää sisältämme ne vahvuudet, joita haluamme muille jakaa ja kuljetaan pää pystyssä, vaikka välillä jännittäisikin. Samalla tavalla jännittää niitä kaikkia muitakin.

20161208_113836

Taulut: Raul Huhtikangas

100 ja 1 kommellusta keikalta

20161122_113553

Keikalla täytyy varautua siihen, että kaikenlaista odottamatonta voi sattua. Olen itse aloittanut aktiivisemman keikkailun viime kesänä ja osan asioista saanut oppia shokkityylillä. Kuka lie sanonut, että ”Toiset oppivat muiden virheistä, mutta joidenkin on pakko päästä itse pissaamaan sähköpaimeneen.” Joka tapauksessa keikat ovat menneet hyvin ja kaikilla ollut mukavaa. Kaikenlaista pientä hauskaa sattumusta ja mutkaa on näihinkin kertoihinkin toisinaan mahtunut. Jaan joitakin niistä teidän kanssanne.

1.  Jesarilla vuorattu mikkiständi. Eräällä keikalla talon mikkiständi oli ollut kovassa käytössä ja kiristysmekanismi löystynyt. Korjailimme tilannetta jeesusteipillä (mikähän muuten tuon pelastuksen tuovan ihmevarusteen oikea nimitys on?), mutta kesken biisien mikki alkoi kuitenkin valahtaa. Sain siis laulaa biisien loput selkä kyyryssä kitaran päällä könyten, jotta saisin laulun osumaan mikkiin.

2.  Piuhakassi on paras kassi. Vaikka tulisi kiire keikalle, kannattaa tarkistaa, että kaikki tarvittava on mukana. Myös se epämääräinen kangaskassi, jossa ovat kaikki piuhat ja jatkojohdot. Ilman piuhoja vahvistimilla on virkaa vain koristeina. Onneksi huomasin unohduksen ajoissa ja sain assistentin tuomaan kassin junalla keikkapaikalle. Keikka myöhästyi puolisen tuntia, eli kaikki päättyi hyvin.

3.   Valoa elämään. En ollut ottanut huomioon, että baarissa saattaa olla pimeää ja lappuja vaikeaa nähdä. Olin päättänyt soittaa uusia biisejä, joiden sanoihin tarvitsin vähän lunttia. Lavan pyörivät värivalot eivät kuitenkaan auttaneet valaistuksessa juurikaan ja taisivat jotkin biisit saada uusia laineja sinä iltana. Sen jälkeen hankin oman valon nuottitelineeseen.,

4.   Mystinen piuhakasa ja laitepino? Eräällä keikalla oli tarkoitus soittaa talon laitteilla, mutta paikalla ei ollutkaan ketään, joka olisi osannut viritellä kamat kasaan. Kyseiset laitteet olivat vieraita itsellekin ja taisi pari tuskanhikikarpaloa kihota erinäisiin paikkoihin, kun kello tikitti ja keikan piti jo alkaa. Onneksi sain puhelinkonsultaatiota tutulta äänimieheltä ja laitteet saatiin toimimaan.

5.  ”You have 24 hours to go. Run!” Kerran minua pyydettiin alle vuorokauden varoitusajalla promoamaan itseäni erään yrityksen asiakastilaisuuteen. Ennen keikalle lähtöä tajusin, että kaikki kitarapiuhat ovat treeniksellä. Onneksi kotini lähellä on mainio Soundtools, mistä sain (jälleen assistentin hakemana) piuhan. Paikanpäällä sitten selvisi, että keikka olikin tarkoitus soittaa ihan akustisena ilman äänentoistoa. Parempi vara kuin vahinko, vai mitenkäs se meni…

Laitteet (tai niiden puute)  saattavat siis sekoittaa pakkaa. Tukka hyvin, kaikki hyvin! Ei kun siis laitteet hyvin, kaikki… Hiusten repimistä saattaa aiheuttaa myös jokin näistä:

6.   Kuplat pannaan. Suosittelen lämpimästi, että laulajan ei kannata kitata soodavettä tai muuta hiilihapollista esiintyessä. Ilma saattaa pyrkiä ylöspäin, eikä röyhtäysten pidättäminen ole kovin viehättävää tai mukavaa lavalla.

7.   Paikat piiloon. Tätä mokaa en ole onneksi tehnyt, koska olen ollut kaukaa viisas. Jos haluaa istua soittaessa ja vieläpä mukavassa asennossa, ei kannata laittaa päälle minihametta. Tai ainakin sitten laittaa paksut lenginsit sinne alle. On vaikeaa eläytyä esiintymiseen, jos mielessä pyörii vilautteluvaara.

8.  Akrobatiaa ja sirkushuveja. Jos joku yleisöstä heittää, että haluaisi tanssia kanssasi, ei välttämättä kannata vastata ”tämä soittaminen ja laulaminen on niin helppoa, että eiköhän paritanssikin siinä samalla onnistu”. Se kun ei välttämättä mene läpänheiton piikkiin. Pääsin silti pälkähästä.

9.  Soittajalle sop… ei kun kahvia, uimalippuja ja karkkia. Eräälle keikalle menin kolehtipalkka periaatteella. Itse kolehti jäi laihaksi, mutta voitin väliaikabingossa (mikä oli itselleni ensimmäinen kerta kyseistä huvitusta) kahvipaketin, uimalippuja ja karkkia.

10.  Merihommia. Erikoisin paikka, jossa olen soittanut oli tilausristeilijän yläkannella erään firman virkistyspäivillä. Aika lujaa puristin kitaraa kädessäni, kun kiipesin kapeaa laitaa ylös veneen liikkuessa. Alavatsalihakset saivat myös hyvän treenin, kun yritti pitää tasapainoa keinuvassa laivassa.

Tässä joitakin keikkakokemuksiani viime kuukausilta. Jatkan kommellusten listaamista taas toisen kerran. Niitä kun varmasti riittää tulevaisuudessakin.

 

Muusikonrentut ja muut retaleet

20161122_123833

Viime viikon postaukseni Mistä on pienet muusikot tehty? viritti keskustelua siitä, miten muusikkous usein liitetään hiukan paheelliseen elämäntapaan. Monestihan kuulee puhuttavan rentuista muusikoista. Muusikonrenttu on henkilöhahmo, jossa on vähän samaa romantiikkaa, kun muissa kulkureissa: merimiehissä, sirkusseurueen jäsenissä tai vaikkapa tukkijätkissä. Tämä kaveri tykkää juhlia ja etsiä omia sekä yhteiskunnan rajoja. Rentulla voi olla hyvinkin menestynyt bändi. Toinen taas odottaa läpimurtoa, jotta saisi kitaransa kanista. Voiko muusikon renttu olla myös, vaikka oma tähtihetki olisi jukeboksin soittelu lähipubissa?

Poppareilta paheellisuutta ei odoteta. Punkkarit taas ovat niin anarkistisia, että voivat olla rauhassa vaikkapa streittareita. Mutta rokkareilta usein odotetaan tietynlaista asennetta. Mitä enemmän pahennusta herättää sen parempi. Onko siis rokkari joogasalilla teemuki kädessä yhtä rokkaava kuin rokkari tavastian takahuoneessa Jack Daniels pullon kanssa? Ehkä riippuu siitä, miten muusikkouden näkee. Musiikillisiin suorituksiin paheelliset elämäntavat eivät varmaan vaikuta edistävästi. Ilman rosoista elämää taas voi olla epäuskottavaa esittää kappaleita, joissa juhlitaan ja heitetään perusnormit nurkkaan.

Pubimuusikon työympäristö on siitä erikoinen, että usein on ihan sallittua ottaa työajalla. Harvassa ammatissa tätä katsottaisiin kovin suopeasti. Kaikkien muiden esiintyjienkin, kuten näyttelijöiden tai orkesterimuusikoiden täytyy jättää hörpöttelyt esityksen jälkeisiin karonkkoihin. Itselläni keikkakalenteri ei ole vielä ollut niin täynnä, että alkoholisoitumisen vaara olisi akuutti. Ehkä tosin suukaan ei nykyään napsaa niin kovasti ja palautuminen löytyy useimmiten jostakin muista aktiviteeteista kuin siitä perinteisimmästä. (Hyvästi katu-uskottavuus rokkipiireissä…)

Oikeastihan tavismuusikon rentut on kuitenkin ajettu aika ahtaalle. Renttu ei saa enää olla rauhassa renttu, vaan liiallisesta dokaamisesta työajalla ei kaikissa yhteyksissä saa kovinkaan paljoa tyylipisteitä. Useissa paikoissa on kyllä ”soittajalle soppaa”. Varsinkin pidemmissä ja rahakkaammissa diileissä saatetaan kuitenkin katsoa missä kunnossa esiintyjä lavalle kapuaa. Lisää keikkoja ei heru, jos mokailee kännissä.

Tietysti on räppärit, joilla on aina bileet kun on keikka. Sitten on niitä rokkareita, jotka jaksavat juhlia ja hoitavat silti hommansa. Mutta useimmilla ei ole Lemmyn kestävyyttä. Jos on tiiviimpi keikkaputki, jokailtainen tissuttelu saataa alkaa käydä kunnon päälle. Tuleekin tästä mieleen jokunen tango/iskelmälaulaja… Rankka työ, rankat huvit – sanotaan.

Onhan se tietysti hauskaa pämpätä bändin kanssa keikan jälkeen. Tai sitten ne soittokaverien naamat kyrpii jo niin, ettei niitä selvin päin kestä pitkiä bussimatkoja. Yksinään keikkailevalla on kuitenkin myös yksin vastuu koko hommasta. Ajat keikkapaikalle, hoidat hommat ja ajat takaisin. Yhden tuopin voi ottaa, jos ei halua jäädä puhallutusratsiassa haaviin. Kuka nyt muutenkaan itsekseen jäisi keikan jälkeen tinttaamaan. Paitsi jos oikein mukavat jutustelut viriää jonkun asiakkaan kanssa.

Siis renttuilla pitää jollakin muulla tavalla, jos aikoo keikkahommia jaksaa tehdä. Damed!

20161105_175659

 

Unelmia ja toimistohommia

20161122_122624

Muusikoillakin on paljon sivutyötä niiden mukavampien musahommien lisäksi. Kun on aloitteleva trubaduuri, eikä ole omaa keikkamyyjää, saa tehdä aika paljon töitä keikkojen eteen. Kukaan ei ole vielä tähän mennessä tullut kotoa pyytämään esiintymään, paitsi ehkä pari kertaa. Mutta sen varaan tuskin kannattaa keikkailutoimintaa laskea. Itse en ole mikään myyntitykki, eikä kaupallinen ala ole varsinaisesti minua koskaan vetänyt puoleensa. Tässä minä nyt silti olen tehnyt excel -taulukoita mahdollisista asiakkaista, suunnitellut markkinointipuheita ja viilannut hinnoittelua. Tietynlaista luovuuttahan tämäkin vaatii. On kuitenkin ihan hyvä, että myyntiin ja markkinointiin löytyy omat ammattilaisensa.

Niitä ei vaan ole näkynyt täällä päin.  Alkuviikko onkin siis mennyt flunssan ohella puhelin- ja sähköpostirumbaa pyörittäessä. Jotkut ovat sitä mieltä, että flunssaääni on seksikäs. Saa nähdä korvaako hyvä puhelinääni ja sinnikkyys ammattimyyjän konstit. Olisi muuten kiinnostavaa tietää miten muut hoitavat nämä ikävämmät ”toimistohommat”. Minä keitän linnoituksessani ison pannullisen teetä ja sitten vaan tarjouksia tykittämään.

Taas mennään

Näin ihanan helppoa voi keikalle lähtö joskus olla: kitara selkään ja nuottiteline kantoon. Useimmiten mukaan tarvittava tavara-arsenaali kun on sen verran massiivisempi, että sitä ei hsl:n kulkimilla roudailla. Eilen oli suuntana Kaunis Kampela, missä on aina ilo käydä esiintymässä. Eikä vain talon omien huippuPA-kamojen ansiosta, vaan lämpimän tunnelman ja mukavien ihmisten vuoksi. Nähdään taas Laru!

20161105_182431