Keikalla täytyy varautua siihen, että kaikenlaista odottamatonta voi sattua. Olen itse aloittanut aktiivisemman keikkailun viime kesänä ja osan asioista saanut oppia shokkityylillä. Kuka lie sanonut, että ”Toiset oppivat muiden virheistä, mutta joidenkin on pakko päästä itse pissaamaan sähköpaimeneen.” Joka tapauksessa keikat ovat menneet hyvin ja kaikilla ollut mukavaa. Kaikenlaista pientä hauskaa sattumusta ja mutkaa on näihinkin kertoihinkin toisinaan mahtunut. Jaan joitakin niistä teidän kanssanne.

1.  Jesarilla vuorattu mikkiständi. Eräällä keikalla talon mikkiständi oli ollut kovassa käytössä ja kiristysmekanismi löystynyt. Korjailimme tilannetta jeesusteipillä (mikähän muuten tuon pelastuksen tuovan ihmevarusteen oikea nimitys on?), mutta kesken biisien mikki alkoi kuitenkin valahtaa. Sain siis laulaa biisien loput selkä kyyryssä kitaran päällä könyten, jotta saisin laulun osumaan mikkiin.

2.  Piuhakassi on paras kassi. Vaikka tulisi kiire keikalle, kannattaa tarkistaa, että kaikki tarvittava on mukana. Myös se epämääräinen kangaskassi, jossa ovat kaikki piuhat ja jatkojohdot. Ilman piuhoja vahvistimilla on virkaa vain koristeina. Onneksi huomasin unohduksen ajoissa ja sain assistentin tuomaan kassin junalla keikkapaikalle. Keikka myöhästyi puolisen tuntia, eli kaikki päättyi hyvin.

3.   Valoa elämään. En ollut ottanut huomioon, että baarissa saattaa olla pimeää ja lappuja vaikeaa nähdä. Olin päättänyt soittaa uusia biisejä, joiden sanoihin tarvitsin vähän lunttia. Lavan pyörivät värivalot eivät kuitenkaan auttaneet valaistuksessa juurikaan ja taisivat jotkin biisit saada uusia laineja sinä iltana. Sen jälkeen hankin oman valon nuottitelineeseen.,

4.   Mystinen piuhakasa ja laitepino? Eräällä keikalla oli tarkoitus soittaa talon laitteilla, mutta paikalla ei ollutkaan ketään, joka olisi osannut viritellä kamat kasaan. Kyseiset laitteet olivat vieraita itsellekin ja taisi pari tuskanhikikarpaloa kihota erinäisiin paikkoihin, kun kello tikitti ja keikan piti jo alkaa. Onneksi sain puhelinkonsultaatiota tutulta äänimieheltä ja laitteet saatiin toimimaan.

5.  ”You have 24 hours to go. Run!” Kerran minua pyydettiin alle vuorokauden varoitusajalla promoamaan itseäni erään yrityksen asiakastilaisuuteen. Ennen keikalle lähtöä tajusin, että kaikki kitarapiuhat ovat treeniksellä. Onneksi kotini lähellä on mainio Soundtools, mistä sain (jälleen assistentin hakemana) piuhan. Paikanpäällä sitten selvisi, että keikka olikin tarkoitus soittaa ihan akustisena ilman äänentoistoa. Parempi vara kuin vahinko, vai mitenkäs se meni…

Laitteet (tai niiden puute)  saattavat siis sekoittaa pakkaa. Tukka hyvin, kaikki hyvin! Ei kun siis laitteet hyvin, kaikki… Hiusten repimistä saattaa aiheuttaa myös jokin näistä:

6.   Kuplat pannaan. Suosittelen lämpimästi, että laulajan ei kannata kitata soodavettä tai muuta hiilihapollista esiintyessä. Ilma saattaa pyrkiä ylöspäin, eikä röyhtäysten pidättäminen ole kovin viehättävää tai mukavaa lavalla.

7.   Paikat piiloon. Tätä mokaa en ole onneksi tehnyt, koska olen ollut kaukaa viisas. Jos haluaa istua soittaessa ja vieläpä mukavassa asennossa, ei kannata laittaa päälle minihametta. Tai ainakin sitten laittaa paksut lenginsit sinne alle. On vaikeaa eläytyä esiintymiseen, jos mielessä pyörii vilautteluvaara.

8.  Akrobatiaa ja sirkushuveja. Jos joku yleisöstä heittää, että haluaisi tanssia kanssasi, ei välttämättä kannata vastata ”tämä soittaminen ja laulaminen on niin helppoa, että eiköhän paritanssikin siinä samalla onnistu”. Se kun ei välttämättä mene läpänheiton piikkiin. Pääsin silti pälkähästä.

9.  Soittajalle sop… ei kun kahvia, uimalippuja ja karkkia. Eräälle keikalle menin kolehtipalkka periaatteella. Itse kolehti jäi laihaksi, mutta voitin väliaikabingossa (mikä oli itselleni ensimmäinen kerta kyseistä huvitusta) kahvipaketin, uimalippuja ja karkkia.

10.  Merihommia. Erikoisin paikka, jossa olen soittanut oli tilausristeilijän yläkannella erään firman virkistyspäivillä. Aika lujaa puristin kitaraa kädessäni, kun kiipesin kapeaa laitaa ylös veneen liikkuessa. Alavatsalihakset saivat myös hyvän treenin, kun yritti pitää tasapainoa keinuvassa laivassa.

Tässä joitakin keikkakokemuksiani viime kuukausilta. Jatkan kommellusten listaamista taas toisen kerran. Niitä kun varmasti riittää tulevaisuudessakin.

 

Muusikoillakin on paljon sivutyötä niiden mukavampien musahommien lisäksi. Kun on aloitteleva trubaduuri, eikä ole omaa keikkamyyjää, saa tehdä aika paljon töitä keikkojen eteen. Kukaan ei ole vielä tähän mennessä tullut kotoa pyytämään esiintymään, paitsi ehkä pari kertaa. Mutta sen varaan tuskin kannattaa keikkailutoimintaa laskea. Itse en ole mikään myyntitykki, eikä kaupallinen ala ole varsinaisesti minua koskaan vetänyt puoleensa. Tässä minä nyt silti olen tehnyt excel -taulukoita mahdollisista asiakkaista, suunnitellut markkinointipuheita ja viilannut hinnoittelua. Tietynlaista luovuuttahan tämäkin vaatii. On kuitenkin ihan hyvä, että myyntiin ja markkinointiin löytyy omat ammattilaisensa.

Niitä ei vaan ole näkynyt täällä päin.  Alkuviikko onkin siis mennyt flunssan ohella puhelin- ja sähköpostirumbaa pyörittäessä. Jotkut ovat sitä mieltä, että flunssaääni on seksikäs. Saa nähdä korvaako hyvä puhelinääni ja sinnikkyys ammattimyyjän konstit. Olisi muuten kiinnostavaa tietää miten muut hoitavat nämä ikävämmät ”toimistohommat”. Minä keitän linnoituksessani ison pannullisen teetä ja sitten vaan tarjouksia tykittämään.

Näin ihanan helppoa voi keikalle lähtö joskus olla: kitara selkään ja nuottiteline kantoon. Useimmiten mukaan tarvittava tavara-arsenaali kun on sen verran massiivisempi, että sitä ei hsl:n kulkimilla roudailla. Eilen oli suuntana Kaunis Kampela, missä on aina ilo käydä esiintymässä. Eikä vain talon omien huippuPA-kamojen ansiosta, vaan lämpimän tunnelman ja mukavien ihmisten vuoksi. Nähdään taas Laru!

 

Olen pyrkinyt pitkin syksyä kasvattamaan biisirepertuaariani ja huomasin tässä yhtenä päivänä, että se alkaakin näyttämään mukavalta. Ohjelmiston karttumisen huomaa muun muassa siitä, että kansio, jossa säilytän biisien sanoja ja sointuja -eli tuttavallisemmin ”lappuja”- alkaa jo repeillä liitoksistaan. Ilmeisesti se painaakin jonkin verran, sillä viime keikalla sain nuottitelineen keikahtamaan ja kansion jaloilleni. Kaikeksi onneksi tämä tapahtui soundcheck -tilanteessa, eikä vaikkapa kesken kaikkein hempeimmän ja intensiivisimmän balladin. Jonkinlaisena korkeamman voiman lähettämänä vihjeenä tapahtuman olisi toisaalta voinut tulkita myös Should I stay or should I go -biisin aikana sattuessaan. Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että olisi aika siirtyä tälle vuosituhannelle ja ladata biisien sanat padille.

Keikoilta saa hyviä vinkkejä siitä, millaisia biisejä ihmiset haluavat kuulla. Usein toivotaan kappaleita joltakin tietyltä artistilta tai jostakin genrestä. Silloin on kivaa, että on jotain, millä tehdä kysyjä tyytyväiseksi. Kaikkia pyyntöjä ei voi tietenkään toteuttaa. Olen käynyt erään tuttavan kanssa väittelyä siitä, kuinka paljon artistin tulisi ottaa toiveita vastaan yleisöltä. Juicen olen kuullut joskus kimmastuneen keikalla, että ”En mä mikään jukeboksi ole.” Sitten on trubaduureja, jotka heittävät keikat ilman mietittyjä settilistoja mitäs-sitten-soitettais? -tyylillä. Oma tapa lienee jotakin tästä välimaastosta. Siitä seuraa, että haluan pitää kaikki laput keikalla mukana, jos joku pyytääkin juuri sen biisin, mitä on treenannut mutta ei muista ulkoa. Siitä taas seuraa edellä kuvattua lähentelytoimintaa työvälineistön taholta. Mistä taas saattaa aiheutua esimerkiksi musta varvas.

Minusta on hauskaa treenailla eri tyylilajien biisejä ja sovittaa niistä oman näköisiä. Yleensä kappaleen sanat saa ajateltua sellaisen tarinan muotoon, että ne istuvat itselle. Minusta ei esimerkiksi tunnu yhtään kummalliselta laulaa, että olen ”mennyt mies” tai ”tupakka, viina ja villit naiset tekee sut hulluks, sotkee sun pään”. Biisiin saattaa tulla jopa jotain jännää näkökulmaa, jos nainen laulaa vaikkapa ”elatusmaksut lottokupongilla kuittaisin”. On silti biisejä, jotka tuntuvat ihan väärältä omaan suuhun. Yksi esimerkki tällaisesta on Irwinin Työmiehen lauantai, Junnun pornolauluista puhumattakaan…

Uusien kappaleiden treenailu siis jatkuu. Mielessä on taas monta ihanaa, toivottavasti settilistalle päätyvää biisiä. Sovitusideat pulpahtavat päähän yleensä kävelylenkillä tai bussia odotellessa. Päivitetty ohjelmistoluettelo löytyy ”trubaduuri” -välilehdeltä. Laitoin sen esille, niin voit käydä katsomassa minkälaisia biisejä tykkään soitella. Lista tosin elää jatkuvasti. Niin ja pakko heittää loppuun: ”Ei se sitten hei mikään jukeboksilista ole.” 😉

 

 

Nyt muuttuivat mielikuvat Koivukylästä kertaheitolla. Kyseinen Vantaan kaupunginosa on saanut viime aikojen uutisoinnista kyseenalaisen maineen. Niinpä olin hiukan varautunut, kun minua pyydettiin keikalle ”Koiviksen” aseman kupeessa sijaitsevaan kuppilaan. Mielessäni ehti käväistä muusikkotuttavien jutut lähiöiden sekavasta asiakaskunnasta ja lentävien tuoppien väistelystä. Ennakkoluuloisuus ei kuitenkaan kannattanut tälläkään kertaa.

X-Bar on viihtyisä pikkukuppila kauppa- ja baarikeskittymän kyljessä. Tunnelma paikassa oli mitä lämpimin ja vastaanotto ystävällinen. Asiakkaille baari tuntui olevan tuttu ja turvallinen tukikohta kotikulmilla. Omistaja Mei vaikuttikin olevan tarkka siitä, millaista porukkaa hänen baarissaan pyörii. Mei jutusteli ennen keikkaani siitä, miten tunnelma paikassa on kuin kylässä, missä kaikki tuntevat toisensa ja välittävät naapurista. En huomannut kysyä tarkoittiko hän baariaan vai Koivukylää ylipäätään. Tuon lausahduksen totuudellisuus lunastettiin ainakin eilisen osalta.

Illalla oli erityinen merkitys kantiksille, sillä paikan isäntä juhli syntymäpäiviään. Tarjolla oli kiinalaista itse tehtyä ruokaa ja drinkkejäkin talo tarjosi. Ohjelmaan kuului myös arpajaiset, joissa oli sekalaisia palkintoja kukista tohveleihin. Eräs asiakas innostui settieni välissä sepittämään päivänsankarille synttäribluesin ilmeisen osuvin lainein. Mietin oliko huuliharppu otettu mukaan varta vasten vai kuuluiko se tämän herrasmiehen baari-illan vakiovarusteisiin. Ihastuttavaa joka tapauksessa.

Minua harmitti, etten voinut toteuttaa toivetta Pohjois-Karjala biisistä. Se kun kuulema osuu suoneen tämän baarin asiakaskunnassa. Yleisö kuitenkin nautti laulun, tanssin ja naurun määrästä päätellen – niinkuin myös tämä laulajatyttö, kuten minua kutsuttiin. Ilta päättyi halauksiin, hymyihin ja kiitoksiin. Mielessä on vielä Mein elämänviisaus minulle- ole aina rohkea, tee innolla mitä todella haluat ja mene aina eteenpäin.

 

Elokuun karaokebars -keikkaputki on nyt tullut päätökseensä. Matkan varrella tuli kohdattua paljon erilaisia ihmisiä, juteltua musiikista ja elämästä, suhattua kitara selässä pitkin helsingin keskustaa ja ennen kaikkea soitettua ja laulettua sydämen kyllyydestä. Toisinaan porukkaa sattui paikalle ihailtavan paljon ja toisinaan taas ei. Oli kuitenkin ihanaa huomata, kuinka kannustavaa yleisö ja paikalle sattuneet kollegat olivat, sekä kuinka ilahtuneita ihmiset ylipäätään ovat livemusiikista. Moni tuli juttelemaan keikan jälkeen, mikä on aina mukavaa.

Täytyy sanoa, että parhaimmillaan kahdeksan keikkaa viikossa tuntuu jo jossain, eikä aina ollut herkkua lähteä klo 1 yöllä soittelemaan. Mutta kaikki vaivannäkö unohtuu aina siinä vaiheessa, kun keksii minkälaisella musalla saa juuri kyseisen yleisön syttymään – riippumatta siitä onko yleisössä ihmisiä yksi, vai sitten sata. Itselleni paras palkinto työstäni on se, että näkee kuinka joku todella innostuu biisistä mitä soitan. Siinä vaiheessa on saman tekevää onko kappale itselleni jo turhankin tuttu. Fiilis on aina uusi, kun saa jonkun silmät syttymään soittamalla juuri sen hänen lempibiisinsä.

Keikoilla on myös tosiaan ihanaa se, että on mahdollisuus saada uusia tuttavia, laajentaa verkostoja ja saada myös uusia keikkatarjouksia. Katsotaan, mihin tiet seuraavaksi vievät. 😉

Ihanaa alkua syksyyn!