Tammikuun keikkapäivät

Tämä vuosi alkaa lähestyä loppuaan ja uusi kurkkailee jo nurkan takaa. Minulle tammikuu tarkoittaa keikkarupeamaa Helsingin keskustan parhaissa karaokebaareissa. Tarkempi aikataulu löytyy alta. Tulkaahan moikkaamaan ja lauleskelemaan kanssani.

3.1. klo 20 Yökyöpeli, klo 21 Jones
4.1. klo 17 Anna K., klo 20 Yökyöpeli, klo 21 Pataässä
10.1. klo 20 Yökyöpeli, klo 21 Jones
11.1. klo 17 Anna K., klo 20 Yökyöpeli, klo 21 Pataässä
12.1. klo 17 Anna K., klo 20 Yökyöpeli, klo 01.30 Pataässä
17.1. klo 20 Jones
18.1. klo 17 Anna K., klo 20 Yökyöpeli, klo 21 Pataässä
19.1. klo 17 Anna K., klo 20 Jones, klo 01.30 Pataässä
20.1. klo 19 Marian helmi
24.1. klo 20 Jones
25.1. klo 17 Anna K., klo 21 Pataässä
26.1. klo 17 Anna K., klo 20 Jones, klo 01.30 Pataässä
27.1. klo 19 Marian helmi

Skidisti kujalla

20170717_131852

Päädyin tällä viikolla pitkästä aikaa kadulle. Täytynee tarkentaa: ei – taloudellinen tilanteeni ei ole sentään vielä niin heikko, että olisin ajautunut maailman vanhimman ammatin harjoittajaksi. Olisiko oma alavalintani ehkä toiseksi vanhin? Olin siis kadulla soittamassa ja laulamassa.

Katusoittelu on minulle jonkinlainen paluu juurille. Muutamia vuosia sitten päätin, että haluan esiintyä kadulla. Kyseinen toiminta vaikutti hauskalta tavalta piristää ihmisten päivää ja saada esiintymiskokemusta. Pianoa, joka siis on pääsoittimeni, on kuitenkin hiukan hankalaa kantaa mukana. Niinpä otin isältäni lainaan nailonlielisen Landolan ja opettelin muutaman soinnun. Niillä jo pystyi soittamaan aika monta biisiä ja jos ei pystynyt, tein kappaleesta oman sovituksen. Nyt ehkä hiukan huvittaa oma lapsekkuus, intoa kun oli enemmän kuin taitoa. Mutta ei se meininkiä haitannut, päin vastoin.

20170722_121326

Helsingin kaduilla ja metrotunneleissa ei varsinaisesti ole taiteilijoita ruuhkaksi asti. Itse pidän siitä, että kaupunkitilassa on elämää. Meitä suomalaisia ei vain valitettavasti suosi ilmasto ulkona tapahtuvaa taiteilua ajatellen, kuten monessa muussa paikassa. Kävin jokin aika sitten Kööpenhaminassa ja juttelin joidenkin katutaiteilijoiden kanssa. Monet kiertävät euroopan eri kaupungeissa esiintymässä. Haaveilin pienenä töistä sirkuksessa, joten voitte kuvitella, että olin aivan ihastunut heidän elämäntapaansa. Täytyy tässä välissä mainita, että Köpis on myös kaupunkina todella viehättävä ja inspiroiva. Tämän jutun kuvat ovat siksi kyseiseltä reissultani.

Kiinnostavia tempauksia näkee tosin meilläkin. Vuosi sitten Helsingissä saattoi esimerkiksi törmätä musiikkiesityksiin ratikassa. Keskustan katusoittajilla on ammattimainen ja tyyliseikkoja myöten mietitty ote. Metrotunneleissa taas saattaa nähdä todella innovatiivisia esityksiä. Eräs kiinnostavimmista akteista, johon olen törmännyt, olivat akrobaatit Turun joenrannassa pari kesää sitten. Nuoret miehet hyppivät tramboliinilla pakunsa katolle erilaisin koreografioin taustamusiikin soidessa. Esitys oli niin henkeä salpaavan hieno, että se oli pakko jäädä katsomaan loppuun saakka. Näiden kundien tekemisestä välittyi sekä innostus että taidokkuus.

Täytynee ottaa katutaiteilu taas itsellekin tavaksi. Sen verran mukavaa on soitella porukan päivään iloa ja katsella erilaisia ihmisiä kulkemassa kuka minnekin.

Perjantai illan tärinät

20161208_113441

Tässä postauksessa tärinä ja vapina eivät johdu villin viikonlopun jälkeisistä olotiloista vaan esiintymisjännityksestä. Olen käsittänyt, että tyyniä viilipyttyjä on harvassa ja useimpia työkseen esiintyviä tärisyttää ennen esiintymistä ainakin toisinaan. Joillakin jännitys on kuulemma niin kokonaisvaltaista, että ennen lavalle nousua täytyy käydä oksentamassa. Eikä kyseessä ole vain aloittelevien esiintyjien juttu, vaan jopa vuosikymmeniä työtä esimerkiksi näyttelijänä tehneet ovat kertoneet samasta ilmiöstä.

Mikä esiintymisessä siis jännittää? Tilanteessahan ei ole kyseessä kuin maine, kunnia ja ura, jos näin positiivisesti haluaa ajatella. Yksittäinen epäonnistuminenhan tunnetusti tuo ikuisen häpeän ja leimaa ihmisen täysin kelvottomaksi. No ei vaan, liskoaivommehan siellä huutavat ja varoittavat astumasta esille. Nisäkkäälle, joihin muuten kuvitteellisesta ylivertaisuudestamme huolimatta kuulumme, on turvallisempaa pysyä laumassa ja olla erottumatta, ettei kiinnitä saalistajien huomiota. Kiitos viisas luonto tästä alkukantaisesta ominaisuudestamme…

Oikeasti jännitys voi olla hyödyllistäkin, vaikkei lavalla tarvitsekaan useimmiten pelätä villipedon hyökkäystä. En ole mikään psykologi, joten puhun nyt vain omasta kokemuksestani. Psyykkinen ”tärinä” on toimiva keino keskittyä tulevaan suoritukseen. Silloin ei muista ajatella kauppalistaa tai pyykkivuoroa, kun mieli on kiinnittynyt esiintymiseen. Kun esiintyy, on tietysti mukavampaa, jos on läsnä ihmisille. Jännittämisenergian voi siis kääntää voitokseen ja saada tekemiseen paljon enemmän boostia, kuin ilman tuota sähkövirtaa sisuksissaan.

20161208_114022

Esiintymisessä on upeaa mahdollisuus voittaa epävarmuutensa ja uskaltaa heittäytyä tilanteeseen. Jännittämisessä on sellainen mystiikka, että yleensä se häviää kun pääsee aloittamaan soittamisen. Esillä olevaa suojaa usein myös tietty rooli ja itse tilanne. Muusikolla ja näyttelijällä se on viihdyttäjän ja elämyksien tuottajan rooli, luennoitsija ja uutisankkuri taas toimivat tiedon välittäjänä. Rennommissa tilaisuuksissa, missä mokat voi kääntää huumoriksi ei tarvitse niin kovin jännittää. Jos jokin menee toisella tavalla kuin on suunnitellut, niin kuin muuten yleensä meneekin, asian voi nähdä tyylillisenä ratkaisuna eikä sitä tarvitse jäädä märehtimään.

Itselläni jännittäminen on ollut pahempaa nuorempana pianomatineoissa ja tutkinnoissa soittaessa. Pianon takaa ei näe yleisöä ja voi vain kuvitella, kuinka ihmiset istuvat penkeissään ja tuijottavat jokaista liikettäsi. Siinä on jotain samaa kuin urheilukisoissa: täytyy kyetä sulkemaan kaikki muu pois mielestään ja keskittymään itse suoritukseen. Itselleni esiintyminen on helpompaa, kun saa katsekontaktin yleisöön. Silloin kokemuksesta tulee vuorovaikutteinen ja tilanne kantaa eteenpäin. Hienointa on, jos pystyy yhdistämään nämä elementit: tehdä upea suoritus, tuottaa yleisölle elämyksiä ja ottaa ihmiset mukaan kokemukseen.

Jännityksestä voi myös oppia nauttimaan. Muistelen, että ylellä näytettiin taannoin mainosta, jossa esiintyjä tuskaili bäkkärillä ennen esiintymistään. En oikeastaan muista edes kuka pätkässä näytetty henkilö oli. Hän saattoi olla juontaja, näyttelijä tai jonkin muun alan ammattilainen. Mieleeni on kuitenkin painunut toteamus, jonka hän esitti epävarmuutensa keskellä: ”En voisi elää ilman tätä jännitystä.”

Okei, myönnetään! Onhan se aivan hanurista, että joutuu tuollaisten psyykkisten aivomyrskyjen armoille. Toiset vielä tekevät sitä vapaaehtoisesti, hullut. Lisään kuitenkin vielä pari ärsyttävän rakkaudellista ja maailmaa (sekä teitä) syleilevää toteamusta tähän loppuun. Usein jännitys syntyy kokemuksesta, että muut odottavat jotakin, mikä ei ole itselle luontevaa tai mihin omat rahkeet eivät sillä hetkellä riitä. On helppoa sortua vertailemaan itseään muihin ja vaikeaa uskoa itseensä silloinkin, kun muut eivät usko. Pidemmän päälle on kuitenkin helpompaa laittaa kaapin perälle ne kaikkein painavimmat peiteasut. (Hyvästi Darth Vader -kostyymi…) Yritetään siis kaikki esiintyvät sekä ei-esiintyvät muistaa, että useimmiten parasta on vain olla oma itsensä. Päätetään löytää sisältämme ne vahvuudet, joita haluamme muille jakaa ja kuljetaan pää pystyssä, vaikka välillä jännittäisikin. Samalla tavalla jännittää niitä kaikkia muitakin.

20161208_113836

Taulut: Raul Huhtikangas

Äänilevyjen lumoissa

20161205_163359

Löysin pitkästä aikaa vanhan harrastukseni pariin. Levyjen kuuntelu on jäänyt varmasti monilta muiltakin kuin itseltäni youtuben, spotifyn ja muiden suoratoistopalveluiden myötä. Onkin mukavaa tehdä soittolistoja omista lempibiiseistä tai kuunnella muiden tekemiä koottuja paloja. Varsinkin kun nykyään oman hittikoosteen tekeminen on vähemmän työlästä kuin c-kasettien aikakaudella. Itseltäni löytyy muuten edelleen kaapin perältä teemakassuja, joiden päällä lukee esim ”sademusaa” tai ”bilemusaa”. Biisit nauhoitettiin yleensä radiosta. Sormen piti olla valmiina rec -nappulalla, jotta saisi kappaleen nauhalle alusta saakka. Muistatteko?

Kuitenkin kuuntelin aikoinaan myös enemmän levyjä. Kallion kirjastosta löytyi aika hyvä CD-levyarsenaali. Lainailin albumeita usein pelkän kannen tai artistin nimen perusteella. Näin löysin muun muassa Pet Shop Boysin Behaviourin, Miljoonasateen Lelukaupan häät sekä The Curen albumit. Kerran päättelin näppäränä tyttönä, että Helloween on varmaan jotakin myöhäissyksyn juhlaan liittyvää. Radio meni äkkiä hiljemmalle, kun soimaan rupesikin biisi aika eri genrestä kuin odotin. Myöhemmin lempparit löytyivät MTV:n myötä. En tiedä perustuuko joidenkin levyjen hohto teinivuosien nostalgiaan vai kuuntelisiko niitä muutenkin. Hyvän mielen tuovat kuitenkin edelleen jotkut poppilevyt, kuten The Goo Goo Dollsin Dizzy Up the Girl ja Fool´s Gardenin Dish of the Day.

Kuuntelun lomassa tutkin levyn sisävihkosta, lueskelin sanoja ja tietysti parhaimmat biisit lauloin mukana. Mitähän vanhempani ovat ajatelleet, kun hoilasin Miljoonasateen Dildo -kappaletta. Sen ikäisenä kun en tiennyt, että kyseessä on käyttötavara eikä erisnimi. Olinkohan lukenut liikaa Taru sormusten herraa, kun sana vääntyi mielessäni Bilboksi. Myöhemmin teiniangsteissani käytin biisejä myös kommunikaatiovälineenä vanhemmilleni. Klamydian Se ei kuulu sulle -biisi raikasi usein lujaa ja etenkin kertosäkeessä täytyi korottaa ääntä, että se kuuluisi kiinni paukautettujen ovien läpi. Bluesimmissa mielentiloissa taas vollotin The Goo Goo Dollsin Iriksen mukana:

”And I don’t want the world to see me
’Cause I don’t think that they’d understand
When everything’s meant to be broken
I just want you to know who I am”

Joka tapauksessa levyjä siis tosiaan kuunneltiin ajatuksella. Nykyään musiikkia tulee käytettyä usein taustalla tunnelman tuojana ja harvoin on aikaa pysähtyä todella kuuntelemaan edes yhden kappaleen, saati kokonaisen levyn sanomaa. Ohjelmistoa suunnitellessa ja treenaillessa tulee tietysti keskityttyä yksittäisiin kappaleisiin. Usein ne kuitenkin tuppaavaat olemaan isosti tunnettujen bändien isoja hittejä. Niinpä päätin korjata asian ja alkaa sivistämään itseäni jälleen albumeilla. Ehkä olen siis pohjimmiltani musanörtti, joka haluaa suhtautua musiikkiin muuna kuin kulutustuotteena.

20161205_162748

Vinyylilevy on tietyllä tapaa alkuperäinen musiikin tallennusmuoto ja ajattelinkin, että se toisi vielä omaa erityistä tunnelmaa musiikin kuunteluun. Niinpä päädyin tällä kertaa lainaamaan niitä, vaikken mikään hipsteri tai hifistelijä olekaan. Osasyynä on, etten omista tällä hetkellä kunnollista cd -soitinta. Terveisiä vaan joulupukille! Toinen vaikuttava tekijä saattaa olla nostalgiamuistot lapsuudenkodin levyhyllyltä, jossa oli vinyylialbumeina lastenlauluja sekä Simon and Garfunkelia. Kenenhän kotiin nuo lätyt ovat divarin kautta päätyneet? Helsingin Kirjasto 10 on musakirjasto ja ehkä paras paikka lainata albumeita. Tällainen suora valikoitu käteeni tänään periaatteella jotain uutta, jotain vanhaa ja eri genrejä. Aika hyvä käsi näin viikon aluksi sanoisin.

Minkälaisia musamuistoja muilla on? Mikä on paras tapa kuunnella musiikkia?

20161205_163021

100 ja 1 kommellusta keikalta

20161122_113553

Keikalla täytyy varautua siihen, että kaikenlaista odottamatonta voi sattua. Olen itse aloittanut aktiivisemman keikkailun viime kesänä ja osan asioista saanut oppia shokkityylillä. Kuka lie sanonut, että ”Toiset oppivat muiden virheistä, mutta joidenkin on pakko päästä itse pissaamaan sähköpaimeneen.” Joka tapauksessa keikat ovat menneet hyvin ja kaikilla ollut mukavaa. Kaikenlaista pientä hauskaa sattumusta ja mutkaa on näihinkin kertoihinkin toisinaan mahtunut. Jaan joitakin niistä teidän kanssanne.

1. Jesarilla vuorattu mikkiständi. Eräällä keikalla talon mikkiständi oli ollut kovassa käytössä ja kiristysmekanismi löystynyt. Korjailimme tilannetta jeesusteipillä (mikähän muuten tuon pelastuksen tuovan ihmevarusteen oikea nimitys on?), mutta kesken biisien mikki alkoi kuitenkin valahtaa. Sain siis laulaa biisien loput selkä kyyryssä kitaran päällä könyten, jotta saisin laulun osumaan mikkiin.

2. Piuhakassi on paras kassi. Vaikka tulisi kiire keikalle, kannattaa tarkistaa, että kaikki tarvittava on mukana. Myös se epämääräinen kangaskassi, jossa ovat kaikki piuhat ja jatkojohdot. Ilman piuhoja vahvistimilla on virkaa vain koristeina. Onneksi huomasin unohduksen ajoissa ja sain assistentin tuomaan kassin junalla keikkapaikalle. Keikka myöhästyi puolisen tuntia, eli kaikki päättyi hyvin.

3. Valoa elämään. En ollut ottanut huomioon, että baarissa saattaa olla pimeää ja lappuja vaikeaa nähdä. Olin päättänyt soittaa uusia biisejä, joiden sanoihin tarvitsin vähän lunttia. Lavan pyörivät värivalot eivät kuitenkaan auttaneet valaistuksessa juurikaan ja taisivat jotkin biisit saada uusia laineja sinä iltana. Sen jälkeen hankin oman valon nuottitelineeseen.,

4. Mystinen piuhakasa ja laitepino? Eräällä keikalla oli tarkoitus soittaa talon laitteilla, mutta paikalla ei ollutkaan ketään, joka olisi osannut viritellä kamat kasaan. Kyseiset laitteet olivat vieraita itsellekin ja taisi pari tuskanhikikarpaloa kihota erinäisiin paikkoihin, kun kello tikitti ja keikan piti jo alkaa. Onneksi sain puhelinkonsultaatiota tutulta äänimieheltä ja laitteet saatiin toimimaan.

5. ”You have 24 hours to go. Run!” Kerran minua pyydettiin alle vuorokauden varoitusajalla promoamaan itseäni erään yrityksen asiakastilaisuuteen. Ennen keikalle lähtöä tajusin, että kaikki kitarapiuhat ovat treeniksellä. Onneksi kotini lähellä on mainio Soundtools, mistä sain (jälleen assistentin hakemana) piuhan. Paikanpäällä sitten selvisi, että keikka olikin tarkoitus soittaa ihan akustisena ilman äänentoistoa. Parempi vara kuin vahinko, vai mitenkäs se meni…

Laitteet (tai niiden puute) saattavat siis sekoittaa pakkaa. Tukka hyvin, kaikki hyvin! Ei kun siis laitteet hyvin, kaikki… Hiusten repimistä saattaa aiheuttaa myös jokin näistä:

6. Kuplat pannaan. Suosittelen lämpimästi, että laulajan ei kannata kitata soodavettä tai muuta hiilihapollista esiintyessä. Ilma saattaa pyrkiä ylöspäin, eikä röyhtäysten pidättäminen ole kovin viehättävää tai mukavaa lavalla.

7. Paikat piiloon. Tätä mokaa en ole onneksi tehnyt, koska olen ollut kaukaa viisas. Jos haluaa istua soittaessa ja vieläpä mukavassa asennossa, ei kannata laittaa päälle minihametta. Tai ainakin sitten laittaa paksut lenginsit sinne alle. On vaikeaa eläytyä esiintymiseen, jos mielessä pyörii vilautteluvaara.

8. Akrobatiaa ja sirkushuveja. Jos joku yleisöstä heittää, että haluaisi tanssia kanssasi, ei välttämättä kannata vastata ”tämä soittaminen ja laulaminen on niin helppoa, että eiköhän paritanssikin siinä samalla onnistu”. Se kun ei välttämättä mene läpänheiton piikkiin. Pääsin silti pälkähästä.

9. Soittajalle sop… ei kun kahvia, uimalippuja ja karkkia. Eräälle keikalle menin kolehtipalkka periaatteella. Itse kolehti jäi laihaksi, mutta voitin väliaikabingossa (mikä oli itselleni ensimmäinen kerta kyseistä huvitusta) kahvipaketin, uimalippuja ja karkkia.

10. Merihommia. Erikoisin paikka, jossa olen soittanut oli tilausristeilijän yläkannella erään firman virkistyspäivillä. Aika lujaa puristin kitaraa kädessäni, kun kiipesin kapeaa laitaa ylös veneen liikkuessa. Alavatsalihakset saivat myös hyvän treenin, kun yritti pitää tasapainoa keinuvassa laivassa.

Tässä joitakin keikkakokemuksiani viime kuukausilta. Jatkan kommellusten listaamista taas toisen kerran. Niitä kun varmasti riittää tulevaisuudessakin.