Haluaisin tietää, miten näyttelijät muistavat repliikkinsä ulkoa. Kävin viikonloppuna teatterissa ja teksti soljui niin luontevasti näyttelijöiden huulilta. Näyttelijöistä toki huomasi, että he ovat roolissa, mielestäni se kuuluukin näyttämötaiteeseen. Mitään ulkoluvun tuntua ei kuitenkaan välittynyt, ainoastaan näyttelijöiden vuorovaikutus ja tekstissä eläminen. Yleensä teatterin penkissä haluan imautua näytelmän tunnelmaan. Nyt tulin kuitenkin kiinnittäneeksi huomiota myös näyttelemiseen suorituksena. En miettinyt tätä siksi, että toteutus olisi ollut jotenkin kömpelö, päin vastoin. Mietin asiaa koska olin päättänyt opetella ukoa pari runoani ja esittää julkisesti. Se ei kuitenkaan käynytkään ihan käden käänteessä.

Helsinki Poetry Connection ry järjestää kuukausittain runo open mic -klubia, jossa lava on vapaa omien tekstien esittäjille. Olen käynyt aiemmin kuulijana vastaavanlaisissa tapahtumissa ja lyriikan monimuotoisuus on yllättänyt minut. Esityksissä on ollut hauskuutta, kannanottoa, avautumista. Sanoja on taivutettu räppiin, laululyriikkaan, haikurunoon ja vaikka mihin muotoihin. Inspiroivinta on ollut katsella sellaista avomikittäjää, joka on miettinyt esityksen ja äänenpainot harkituksi kokonaisuudeksi. Sanat saavat syvyyttä, kun ne tulevat lausujan muistista, eikä vain paperista luettuna.

Ongelmaksihan tässä saattaa muodostua juurikin tuo ulkoa muistaminen. Olen joskus ollut mielestäni melko hyvämuistinenkin. Olen osannut keksiä sellaisia muistisääntöjä, minkä avulla pystyy opettelemaan pitkiäkin ritirimssuja, esimerkiksi laulunsanoja. Olen ongelmitta soitellut kadulla koko ohjelmistoni läpi ilman lunttilappuja. Tällaiseen muistamiseen tarvitaan kuitenkin paljon toistoa tai oikeastaan eniten kykyä keskittyä. Minä huomaan, että keskittymiskykyni on heikentynyt huomattavasti aiemmasta. Niin varmaan aika monella muullakin tässä hajanaisessa ympäristössämme. Siihen vielä päälle pikkulapsiarki, ruuhkavuodet ja mitä näitä muita elämän haasteita on. Kaikki tämä yhdessä saattaa kapeuttaa aivakapasiteetin selviytymismoodiin.

       

 

Pidän kappaleiden opettelusta, mutta nykyään ohjelmistoon joutuu usein ottamaan biisejä todella pikana. Kaikkien sanoituksia ei voi muistaa alusta loppuun, etenkään kun kädessä on vielä kitarakin ja kappaleen soinnutukset sekä sovitukset, mihin pitää kiinnittää huomiota. Olisi mukava tietää mitä muistamisen apuvälineitä näyttelijät työssään käyttävät. Minä tiedän jotakin ainoastaan laululyriikan tai pianokappaleen opettelusta. Laulun sanojen muistamista helpottaa usein riimitys ja musiikin tuoma rytmi. Monesti laululyriikan kirjoittaminen on kompromisseja ja sanat saattavat asettua eri merkityksiin ja saada varioituja muotoja. Tekstin sisältö saattaa joskus kärsiä tästä. Siksi laulustemmaa opetellessani mietin usein myös sitä, miltä vokaalit ja konsonantin tuntuvat ääntäessä. Niiden tiedostaminen jää myös kehomuistiin ja helpottaa tulkitsemista.

Lauluissa myös taidokkaasti yhteen sovitettu melodia ja teksti tukevat toisiaan. Laulussa löytyy paikat, mitä biisintekijä on kenties halunnut nostaa esiin. Peruspop ja rock -kappaleissa on myös yleensä selkeät rakenteet, joiden varaan voi viitoittaa muistamisen reitin itselleen. On tyypillistä muistaa tutustakin kappaleesta ainoastaan kertosäe tai jonkin tosi tarttuva yksittäinen laini. Muu saattaakin mössöytyä mielessä vain sen tutun kertsin odotteluksi. Nykyrunossa ei kuitenkaan ole paljoakaan tämän kaltaisia tekijöitä, joita voisi käyttää muistamisen välineenä. Huomasin, että edes omia runoja peratessa ei tosiaankaan ollut selkeätä, mitä sanaa säkeessä painottaisi. Puheen haluaa pitää elävänä ja soljuvana, vaikka monotoninen lukutyyli toki olisi erikoinen elementti esitykseen. Itse pidän runoista, missä on sisältöä ja ajattelemisen aihetta. Niissä pelkkä äänteiden väreillä leikkiminen saa tekstin sielun piiloutumaan. Biisissä tämä tunne tulisi osin musiikin kautta, kuten rytmityskin. Vaikuttaa siis olevan melkoisen haastava laji tämä lavarunous. Nykyään minulla ei ole enää norsun muisti vaan enemmänkin marsun muisti. Jos haluan jotain oppia, minun täytyy todella saada keskittyä sen sisäistämiseen.

Olen tosi hyvä vaipumaan omiin ajatuksiini ja luuppaamaan asioita pääni sisällä – sekä lahja että kirous. Kyvystä uppoutua asioihin on ollut hyötyä silloin, kun on pitänyt opetella paljon laulun sanoja lyhyessä ajassa. Alitajunta jää ikään kuin työskentelemään omia aikojaan kappaleen parissa. Olen myös käyttänyt tätä tietoisesti ahdistuksenhallintakeinona. Jos joutuu ikävään tilanteeseen, mistä ei pääse pois, yritän usein keskittää huomioni johonkin kappaleeseen. Muistelen sanoja laulusta, joka on sillä hetkellä treenin alla tai mistä muuten pidän. Sillä saa aika helposti peitettyä ikävät ajatukset alleen ja vielä tehtyä jotakin hyödyllistä samalla. Tämä vaatii tietysti rauhallisen tilan ilman ulkoisia häiriötekijöitä.

Huomasin että on tosi palkitsevaa opetella tietoisesti tällaista pitkää puhutuksi tarkoitettua tekstiä. Se tuntui toimivalta aivojumpalta ja keskittymisharjoitukselta. Ihan nautin, kun kävellessä tai ratikassa istuessa oli kerrankin jotain selkeää mitä ajatella. Ei siinä, että kauppalistan tai ilmastoahdistuksen miettimisessä olisi jotakin väärää, näin ajatusten ääripäiksi sanoitettuna. Oli kuitenkin terapeuttista telakoida ajatuksensa johonkin selkeään tavoitteeseen. Harjoittelen myös meditointia, mutta se tuntuu usein työläältä. Ajatusten ei kuulema olekaan tarkoitus hävitä meditaatiohetken aikana, vaan niitä opetellaan seurailemaan ja sitten päästämään irti. Siinä minulla juuri hanaakin vastaan. Mieleni ei halua päästää irti, vaan sillä on mitä ilmeisimmin oltava koko ajan asia minkä parissa kamppailla. Jos pää siis alkaa sauhuta liiaksi ratkaisemattomista ongelmista tai luovista ideoista, niin voin miettiä vaikka:

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus.
On vapautta istua iltaa yksinänsä, Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.”

                         

Matkustin viime viikonloppuna keikalle Valkeakoskelle. Tilaisuus oli sillä tavalla erityinen, että minua pyydettiin esittämään kaksi kappaletta muistotilaisuudessa. Tällaisella keikalla ei usein ole tarvetta äänen vahvistamiselle, joten voi vain heittää kitaran selkään ja lähteä matkaan. Suunnittelin ensin meneväni autolla kuten yleensä, mutta sitten tajusin selvittää, että bussilla pääsee aivan helposti perille asti ja vielä edullisemminkin. Samana päivänä järjestettiin ilmastolakko ja katselin bussin ikkunasta, kuinka liikenne seisoi Mannerheimintiellä. Tietysti tunsin itseni todella ympäristötietoiseksi kansalaiseksi autojen letkaa katsellessani. Tosiasiassa nautin bussissa istumisesta. Jos en nauttisi, en tiedä tekisinkö niin.

Myönnän silti olevani myös tietoinen tekemisieni ympäristövaikutuksista. Niin taitaa suurin osa meistä tänä päivänä olla, mukavuudenhalun ohella. Tietoa on saatavilla halusi tai ei, syömisen ja liikkumisen suhteen etenkin. Minua on kiinnostanut etenkin ihmisten tapa kuluttaa. Olen miettinyt asiaa eniten tältä kannalta; minkälainen elämä meistä on riittävän hyvää? Olemme länsimaisina tyyppeinä etuoikeutettuja, meillä on aikamoinen aineellinen yltäkylläisyys ympärillämme, pätee niin ruokaan kuin kulutustuotteisiin. Meille lähes kaikki mitä vain haluaa ostaa, on helposti saavutettavissa. Silti mietin välillä, kuinka onnellinen olin tullessani kotiin Thaimaan lomalta. Kuukausi oli kulunut hyvin ilman, että mietin kovinkaan syvällisesti asukokonaisuuksia tai katselin peiliin. Olin ostanut pari mekkoa, että olisi jotakin, mihin verhoutua rannalta lähtiessä. Olo oli huojentunut ja huoleton. Tavara voi tosiaan alkaa aiheuttaa ahdistusta. On ikävää myöntää, että näin on käynyt myös itselleni etenkin vaatekaapilla.

Arvostammeko ylipäätään asioita ympärillämme? Otammeko arjessamme olevat asiat, kuten ruoan ja kulutustuotteet itsestään selvyyksinä? Se on myös ympäristöasia, sillä esimerkiksi vaateteollisuuden hiilijalanjälki on yhtä suuri kuin lento- ja laivaliikenteen yhteensä. Ei siis mikään ihan pieni asia. Suunnittelin, että yritän ympätä vaateteollisuuden ja muusikon työn tietynlaisen pinnallisuuden yhteen, kun nyt kuitenkin tarkoitukseni on kirjoittaa muusikon työtä liippaavia juttuja. Tämä ei kuitenkaan omalta osaltani pidä lainkaan paikkaansa. Minun ei tarvitse pukeutu upeisiin luomuksiin keikoilla tai edustaa aina eri asussa. On pakko myöntää itselleen, että vain rakastaa liikaa vaatteita. Luulen, että suurella osalla naisista on sama ongelma. Kaappeihin haalii sellaista, mikä näyttää ihanalta rekissä, mutta mitä ei osaakaan pitää päällä. Meillä on liian helposti saatavilla liian halpaa tavaraa, jota on helppo hankkia hetken mielijohteesta. Muuta selitystä en tähän keksi.

Huomaan itsestäni ja monista ihmisistä ympärilläni, että tavaroita ei automaattisesti arvosta, kuten ehkä aiemmin on tehty. Elämme materian keskellä, muttemme arvosta sitä. Tavarat tehtiin aiemmin kestämään ja niitä pidettiin sen mukaisesti. Vaatteita huollettiin ja säilytettiin niin, että ne kestivät kauniina. Mielikuvani mukaan meillä lapsuuden kodissakin pidettiin tavaroista ja tekstiileistä huolta, vaikkei rahasta niukkaa ollutkaan. Lapsien vaatteet ja kengät toki kuluvat, mutta aikuisen vaatteen kuului kestää aikaa ja kulutusta. Kuitenkin olen vasta nyt aikuisena omaksunut tämän ajattelun myös itselleni. Meidät on kyllästetty niin paljolla halpatavaran määrällä, että asioiden todellinen arvo hämärtyy.

        

Olen ollut halpaketjun vaateliikkeessä töissä ja huomasin miettiväni jatkuvasti, kuka tarvitsee tätä kaikkea. Vaatetta liikkui jatkuvalla syötöllä toisesta ovesta sisään ja toisesta ulos asiakkaiden kasseissa. Silti huomaan, että myös itse olen ollut taipuvainen täyttämään kotia – kirppistavaralla. Sen mieltää tunneperäisesti ihan ok asiaksi. Jos on aivan rehellinen, niin myös se ruokkii kuluttamista. Epätoivotun vaatteen voi helposti laittaa keltaiseen laatikkoon kadulla ja hankkia tilalle jotakin uutta. Lopulta kaiken sen aikaa ja kulutusta kestämättömän tavaran päätepiste on kuitenkin jätteenä. Koko elämän rytmi on nykyaikana nopeampi kuin ennen. Kaupunkilinnut lauloivat ennen titityy, nykyään ne ovat tiivistäneet sen tityyksi. (Tämä on ihan totta.) Halpamuotiteollisuus syytää ulos uutta mallistoa ennen kuin tityytä ehtii sanoa.

On hyvä opetella kestävää rakkautta pikaihastusten sijaan. Olen opetellut silittämään, lankkaamaan kenkiä ja korjaamaan saumoja. Ei niin, etten sitä olisi ennen osannut, en vain varmaan ole viitsinyt. On hyvä arvostaa sitä kaikkea työtä ja resursseja, mitä jonkin tavaran valmistamiseen on kulunut. Siksi olen päättänyt tulevaisuudessa hankkia vain niin erityisiä asioita, joista jaksan pitää huolta. Äitini on aivan mestari tällaisessa käytännöllisyydessä ja tarkkanäköisyydessä. Minulla on vielä opettelemista, jotta saisin järki- ja tunnepuoliskoni toimimaan synkassa. Yritän opetella hankkimaan vain sellaisia vaatteita, joita tiedän pitäväni. En siis osta kirppiksiltäkään vaatteita ”mielikuvitusminälle”, ainakaan ennen kuin olen pitänyt päälläni jokaista kaapistani löytyvää vaatetta, jota en ole juuri käyttänyt. Aloitan sen nyt tämän jutun kuvituksessa.

       

Voisin pohtia tätä vaateasiaa loputtomiin. On niin hämmentävää kuinka määrittelemme itseämme ja toisiamme juuri pukeutumisen kautta. Jokainen kai haluaa, että muut saavat itsestä totuuden mukaisen, tai siitä hiukan parannellun mielikuvan. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy juuri vaatetukseen. Minulla on ollut aivan järkkyjä pelkoja pukeutumisen suhteen. En tiedä mistä ne juontavat juurensa. Olen kuvitellut, että muilla on jokin ymmärrys pukeutumisen piiloviesteistä, minulla ei. Esimerkiksi voiko palestiinalaishuivia pitää, vai onko se poliittisesti epäkorrektia. Voiko nahkaista vaatetta pitää vai onko se tosi epäeettistä. Jos pukee tennissukat sandaaleihin onko juntti vai valtavirrasta erottautuva hipsteri. Miksi meidän täytyy miettiä tällaisia asioita?

Olen tosi onnellinen mökillä verkkareissa ja kumppareissa ja toisaalta tykkään joskus pukeutua kauniisti. Olen tietysti todella etuoikeutettu, että voin tehdä näistä kumpaakin. Onneksi elämässä voi ilmentää itseään niin monella tavalla. Meidän maailmamme on aika ulkonäkökeskeinen. Myös teoilla voi tehdä itsensä ymmärretyksi ja näkyväksi, vaikkakin hitaammin kuin pelkän ulkomuodon avulla. Mielestäni ihmisen ei tarvitse automaattisesti ilmentää pukeutumisellaan sitä, mitä hän elämässään tekee. Toki jonkinlainen tilannetaju on suotavaa. Kuitenkin on upeaa, jos voi jonkin tekemisen kautta unohtaa hetkeksi itsensä. Minulle se on kaikenlainen taiteellinen tekeminen. Laulaminen, soittaminen ja tanssiminen, sekä yhä enenevissä määrin kirjoittaminen. Mielummin itsestään haluaa jättää jälkeen aineettomia asoita kuin tekstiilijätevuoren.

Itselleni se, että jokin asia ei ole jatkuvasti saatavilla tekee siitä erityisen. Omalla kohdallani se on jopa elämän laatua parantava asia. Kun hankkii jonkin tavaran, josta todella pitää ja jota todella tarvitsee, voi nauttia siitä enemmän ja itseään syyllistämättä. En pidä ajatuksesta, että jonkin asian muuttuminen tai jostain luopuminen olisi lähtökohtaisesti huono asia. On myös hyvä yrittää nähdä mahdollisuuksia. Mahdollisuuksina tehdä asiat paremmin ja hauskemmin. Ehkä myös vähemmän kuormittunut sielu sekä planeetta.

Tänä syksynä olen saanut tehdä monenlaisia musajuttuja. Olen ollut mukana erilaisissa tilaisuuksissa ja tavannut sen kautta kiinnostavia ihmisiä. Minut on pyydetty esiintymään siunaustilaisuuksiin sekä ristiäisiin. Eniten minua on kuitenkin työllistäneet synttärikeikat eri puolilla Etelä-Suomea. Salo, Lahti ja Vantaa ovat olleet suuntana useammankin kerran. Viimeisin keikka oli yhdistelmäbileissä, joissa juhlittiin sekä häitä, syntymäpäiviä että valmistujaisia. Monenlaista juhlan aihetta siis.

Keikkapaikkoina ovat tulleet tutuksi kirkot, kahvilat ja yhdistysten juhlatilat. Usein minua pyydetään myös tuomaan elävää musiikkia ihmisten koteihin. Kodeissa on juhlittu syntymäpäiviä, tupaantuliaisia sekä lapsen syntymää. Alkusyksyn leppoisat kelit ovat mahdollistaneet myös ulkoilmajuhlien järjestämisen. Jokaisessa esiintymistilassa on omat huomioon otettavat seikkansa. Äänentoisto pitää suunnitella aina tilaisuuden mutta myös tilan mukaan. Siten elämys on aina paras mahdollinen kuulijoille.

Jokainen keikka vaatii siis myös paljon ennakkosuunnittelua ja työtä etukäteen. Työn kuvaan kuuluu paitsi kappaleiden sovittaminen ja harjoittelu, myös tekniikkapuolen hallinta. Keikkailevan muusikon työvälineisiin kuuluu soittimien lisäksi yhtälailla äänentoistolaitteisto. Kuuluu ammattilaisen tehtäviin huolehtia, että musiikki saadaan sopimaan tilaisuuden muuhun ohjelmaan mukavasti limittyväksi. Monenlaiset tilaisuudet tuovat kokemusta ja varmuutta hahmottaa mitä tilaajalla on toiveissa. Myös intuitiota ja tilannetajua tarvitaan.

 

Usein keikkamuusikoiden työnsarka painottuu kesään, jolloin vietetään paljon häitä. Toinen piikki on loppusyksystä pikkujoulukaudella. Minun keikkakalenterini on jostakin syystä täyttynyt eniten juuri syntymäpäivätilauksilla. Myös muistotilaisuudet sekä ristiäiset ovat olleet suosittuja musiikkiohjelman suhteen. Monesti elämän suruissa ja iloissa halutaan kuulla tärkeät kappaleet. Mikä olisikaan kauniimpi lahja uudelle tulokkaalle ja toisaalta poistuneelle läheiselle, kuin heille omistettu kappale. Silloin trubaduuri on luontevin valinta esiintyjäksi.

Eräs erityinen tilaisuus tänä syksynä oli konsertti palvelukeskuksessa. Pääsin juurilleni ja rakkauteni äärelle, pianon ja klassisen musiikin pariin. Esitin kaksi soolokappaletta sekä säestin aivan upeaa baritonia Ronnie Karllsonia, kansanmusiikki -teemaisessa konsertissa palvelukeskuksessa. Tilaisuus oli ystäväni pianisti Jaana elon ideoima ja esitimme W.Sireniuksen upeita sävellyksiä tunnettujen suomalaisten runoilijoiden teksteihin. Kappaleet sykähdyttivät minua kovasti ja yleisökin kiitteli vuolaasti kokonaisuutta. On rikastuttavaa tehdä sekä klassista että kevyttä musiikkia. Kummastakin musiikin perinteestä saa ammennetua niin paljon inspiraatiota ja tyylillistä kokeellisuutta toiseen genreen.

Toivon, että tulevaisuudessa saan olla vieläkin enemmän osallisena myös pikkujoulutunnelmissa, yritysten juhlissa sekä häätilaisuuksissa. Monipuoliset työtilaisuudet ovat rikkaus, niin ei pääse jumioutumaan vain tiettyihin kaavoihin. Tälle syksylle on tulossa vielä ainakin keikka harrastusporukan vuosijuhlassa Loimaalla. Saan myös tehdä laulujen säestämistä palvelutalossa. Suunnitelmissa on myös jossakin vaiheessa alkaa pitää pieniä musiikkirentoutustuokiota, kunhan yhteistyökuviot varmistuvat.

Päivät pimenevät ja toisinaan jaksaminen saattaa olla kovilla meillä kullakin. Pimeys antaa kuitenkin myös tilaa käpertyä ideoimaan uusia kuvioita kynttilän valoon. Luonto käy nukkumaan mutta luovuus tekee kukkiaan pimeässäkin. Ihanaa syksyä kaikille.