Mitä vapaa muusikko tekee?

Olen saanut matkan varrella huomata, että aika paljon. Muusikkona intohimoni ja ammattitaidon ydin on tietysti esittää kappaleita ihmisille. Ennen keikkahetkeä on kuitenkin täytynyt tehdä aika paljon työtä, ainakin näin freena toimiessa. Kun toimii yrittäjämäisesti, kuten useat muusikot, täytyy osata monenlaista markkinoinnista tekniikkaan. Harmi kyllä, opiskeluaikanani ei opetettu juurikaan tästä puolesta muusikon työtä. Olen saanut oppia monia asioita, usein sattumalta pitkällisen hampaiden kiristelyn jälkeen. Ihme, ettei ole tullut pahempia lohkeamia suun tai mielenterveyden hyvinvointiin editointia ja kotisivujen päivittämistä yrittäessä. Jep, tekniikka ei ole se vahvin osaamisalueeni, saati kiinnostuksen kohteeni. Se on kuitenkin välttämätön paha, tai pitäisikö sanoa hyvä? Netin välityksellä tavoittaa tietysti laajemmin ihmisiä kuin julisteita sähkökaappeihin liimailemalla.

Suurin haaste yrittäjälle on yleensä markkinointi. On tosi vaikeaa esitellä työtään ilman kotisivuja, joten päätin muutama vuosi sitten panostaa niihin. Olen tosi ylpeä siitä, että olen onnistunut tekemään ne itse helppokäyttöisen alustan avulla. Kotisivuista ei silti tietenkään ole hyötyä jos ihmiset eivät löydä niitä. Hakukonenäkyvyys onkin mystinen juttu. Sen pähkäilyyn ja opiskeluun on mennyt rutkasti aikaa. Silti uskon siihen liittyvän lopulta jotakin woodoota, jota ei pysty täysin järkeilemään. Päätin jo aiemmin, että haluan kirjoittaa musiikkiin liittyvistä aiheista, joten päivitän sivujani ahkerasti ja linkitän tekstit myös somen puolelle, jotta ihmiset löytäisivät sivuilleni. Blogin kirjoittaminen ja kuvien jakaminen esimerkiksi instagramissa on minulle virkistävää ja luovuutta ruokkivaa. En ole koskaan ostanut hakukonenäkyvyyttä tai mainostilaa, mikä tietysti olisi järkevää, vaikkakaan ei päihitä tuota mainitsemaani woodoota. Monet asiat, kuten hakukoneoptimointi kannattaisi tietysti ulkoistaa ja ehkä itsekin niin tekisin, mikäli budjetti antaisi myöten. Olen päätynyt siihen, että on järkevämpää opetella tekemään asioita niin paljon itse kuin mahdollista. Täydellistä lopputulosta ei niin ehkä saavuta, mutta on valtavan palkitsevaa onnistua omillaan ja ymmärtää koko prosessin kaarta. Sitä tuntee itsensä aivan supermuijaksi – ainakin hetken.

Oman työn esittelyyn tarvitaan myös promomateriaalia. Olen opetellut ottamaan kuvia aina kun mahdollista. Näin jää muisto keikasta ja saa välitettyä yleisölle mielikuvan siitä mitä tuleman pitää. Yksin keikkaillessa tämä on tietty haastavaa. Olen myös aika ehdoton visiossani kuvien suhteen. Toisen on niitä hankala toteuttaa, mutta onneksi pienillä säädöillä saa muokattua kuvaa. Videoiden editointia opettelen vielä. Se on osoittautunut pahimmaksi hampaidenkiristelyhommaksi itselleni. Takapakkia on tullut monessa mutkassa jo opittuun, esimerkiksi ohjelmaa mitä olin juuri oppinut käyttämään, ei enää saanut uudelle koneelleni. Sanotaan, että oppiminen tapahtuu yrityksen ja erehdyksen kautta. Minä olen oppinut, että yrittämällä ja erehtymällä löytää uusia paikkoja, joissa voi taas yrittää ja erehtyä. Ihme, ettei läppäri ole vielä lentänyt ikkunasta ulos. Siksi siis minulla on tällä hetkellä aika vähän promovideoita katsottavissa. Se on kuitenkin asia, johon yritän saada muutoksen piakkoin.

Paljon saisi myös olla yhteydessä mahdollisiin asiakkaisiin. En ole tällä hetkellä minkään keikkavälitysfirman listoilla, joten hankin kaikki keikat itsenäisesti. Suoramarkkinointi on minusta haastavampaa kuin yleisesti oman työn esitteleminen. En ole mikään myyntitykki, jotenkin miellän myynnillisyyden luovalle alalle vieraaksi tavaksi toimia. On vaikeaa kiteyttää osaamistaan ja palveluitaan muutaman lauseen myyntipuheeksi, kun mielessä pyörii niin moniulotteisia ideoita ja taiteellisia ratkaisuita. Onneksi aika pitkälle pääsee olemalla rennosti oma itsensä ja rehellinen siinä mitä voi asiakkailleen tarjota. Keikkakokemuksen myötä hahmottuu paremmin myös oma paikka musiikin ja viihdealan kentällä sekä minkälaisiin asiakkaiden tarpeisiin vastata. Koen myös, että yhteydenpito jo olemassa olevien asiakkaiden kanssa on tärkeää. On osattava kuulostella minkälaista tunnelmaa tilaisuuteen haetaan. Sen mukaan suunnitellaan ohjelma tilaisuuteen ja teemaan sopivaksi.

Olen parhaimmillani luovissa projekteissa, päästäessä tunteet valloilleen. On kuitenkin tosi hyvä oppia myös rajaamaan tekemisiään. Monesti simppeli ratkaisu on toimivin. Olen kuitenkin antanut itselleni luvan tehdä myös taiteellisia irtiottoja omin ehtoineni. Toteutin juuri kaksi runojani ja laulujani yhdistelevää esitystä. Halusin esityksestä draamallisen, sellaisen että yleisöllä nousisi niskakarvat pystyyn. Halusin antaa tekstien symboliikan elää esityksessä. Toteutin esityksen itseni vuoksi. Viisas ystäväni sai minut kuitenkin tajuamaan, ettei esityksen taiteellista arvoa heikennä, jos tilaisuudessa promoaa muuta työtään vaikkapa flaijerin muodossa. Niinpä irrotin hetken treeniajasta koneen kanssa vehkeilylle. Siinä pääsivät wordin käyttötaidot koetukselle, mutta onnistuin. Olen mainostanut myös pianonsoiton opetusta ilmoitustauluilla. Miksei joku voisi etsiä -ja löytää- elävää musiikkia juhliin kaupan seinältä yhtä hyvin kuin fb -seinältä.

 

Mikäli taiteellisia irtiottoja haluaa toteuttaa laajemmin, on apuraha välttämätön. Niitä ei kuitenkaan myönnetä noin vain. Lasken myös apurahahakemusten laatimisen osaksi muusikon työtä. Olen itse hakenut rahoitusta konserttisarjalle, jossa klassista pianomusiikkia olisi viety lasten pariin tarinan muodossa. Vielä ainakaan rahoitus ei ole järjestynyt. Olen myös mukana työryhmässä, jonka projektisuunnitelmana on viedä musiikkia ikäihmisten saataville. Käytännön kokemus osoitti, että kyseisellä konsertilla olisi valtavan hyvä vastaanotto. Siinä yhdistyvät musiikin parhaat puolet: laadukas taide-elämys, joka vie pois arjesta sekä yhdessä laulamisen ihanuus.

Voisin listata vielä vaikka kuinka asioita joita pitää tai pitäisi osata. Toisinaan tuntuu, että kun pääsee keikkapaikalle, on isoin työ jo tehty. Onnistuneeseen keikkaelämykseen tarvitaan paljon osaamista pelisilmästä ääniteknisiin nippelitietoihin. Osaamista ja teknisiä laitteita on hyvä päivittää säännöllisin väliajoin. Itse musiikkiin liityviin asioihin en tässä kirjoituksessa lähde, niistä laatisi jo ihan oman juttunsa. Oppiminen on kuitenkin ihan hauskaa kun siitä ei tee itselleen ikävää yksinäistä puurtamista. Eniten olen saanut irti seuraamalla, miten muut tekevät asiat ja yrittänyt soveltaa niitä itselleni sopivaksi. Olen myös saanut konkreettista apua ihan vain kun on kehdannut kysyä. Tilanteista johtuen olen aika paljon ”oravannahkatyyppi” eli on kiva pystyä vaihtamaan palveluksia enemmin kuin rahaa. Kotisivujeni kanssa sain apua kaupunginosani fb-ryhmän kautta, kun kysyin osaisiko joku neuvoa pari tipsiä lastenhoitoapua/reikihoitoa/vastaleivottua maustekakkua vastaan. Löydän paljon inspiraatiota juuri muiden ihmisten tavoista toimia ja tuoda itseään sekä työtään julki. Aitouden tuntee matkojen päähän, sen aistimiseen ei taikakeinoja tarvita.

 

 

Uusin tuulin 20-luvulle

Monilla on näkynyt somessa päivityksiä, joissa kiteytellään menneen vuoden keloja. Itse olen tässä vähän jälkijunassa. Joulunaika ja vuoden vaihde ovat menneet omassa kuplassa. Jotain uutta on aluillaan omassa elämässäni ja sen sisäistäminen vaatii hiukan hiljaisuutta. Eli hengissä ollaan, vahvemmin kuin aikoihin.

Viime vuosi on ollut itselleni kiinnostava. Olen päässyt monipuolistamaan muusikon työtäni esiintymällä erilaisissa ympäristöissä. Viime vuonna kyselyitä tuli erityisen paljon muistotilaisuuksiin ja ristiäisiin. Tämä ilahduttaa minua, sillä kyseisissä tilaisuuksissa tulee soitettua erilaista ohjelmistoa kuin vaikkapa synttärikeikoilla. Kyseisiä bileitä on tänäkin vuonna ollut keikkakalenterissani eniten. Kiireisin kuukausi oli elokuu, jolloin jouduin toden teolla sovittelemaan aikatauluja ja ”myymään tyhjääkin” kun ei moneen paikkaan voi samaan aikaan taipua. Hankaluutena on se, että livemusiikkia tilataan lähes ainoastaan viikonlopuiksi. Itseäni ei haittaa viettää viikonloppuja työkeikoilla. Ikävää kuitenkin on, jos ei voi ottaa vastaan kaikkia tarjouksia.

Tänä vuonna olen myös päässyt elvyttämään pianistiuttani klasarimusiikilla ja opettamaan alkeisoppilaille pianonsoiton perusteita. Opettaminen on ollut tosi innostavaa ja ruokkinut myös omaa tekemistäni muusikkona. Olen päässyt säestämään konsertteja ja yhteislaulutuokioita sekä harjoitellut ohjelmistoa omaksi ilokseni. Tällä tiellä aion jatkaa ja suunnitteilla on muun muassa vesiaiheinen suomalaisen pianomusiikin konsertti, jonka toivon toteutuvan maaliskuussa, jolloin vietetään maailman vesipäivää. Mikä ilmentäisikään paremmin suomalaisuutta kuin vesi eri olomuodoissaan. Lunta tosin täällä etelässä näkee harmillisen vähän.

Oman taiteilijuuden ja luovuuden kannalta mieleenpainuvinta tänä vuonna on ollut oman runokokoelman valmiiksi saattaminen. Olen kirjoittanut runoja, laululyriikkaa, päiväkirjoja ja pieniä tarinoita niin pitkään kuin åystyn muistamaan. Parisen vuotta sitten sain tarpeeksi tahdonvoimaa alkaa toden teolla laatia kasaan runoja, jotka voisi julkaista kokoelman muodossa. Prosessi oli pidempi ja vaativampi kuin olin ajatellut. Monta kertaa teki mieli luovuttaakin. Lopulta kaikki palaset kuitenkin loksahtivat kohdalleen ja joulukuussa sain käsiini valmiin kirjan. Siitä tuli lopulta juuri sellainen kuin olin toivonutkin. Mielestäni se on kaunis, lohdullinen, raastavakin teemoiltaan. Kannen kuvan maalasi ihana ystäväni Sara Rantanen, sielun sisko ja ajatusteni lukija.

Tänä vuonna jatkan runon parissa ainakin muutaman esityksen verran. Tammikuussa saan kunnian olla lämmittelemässä runo open mic -tilaisuutta Riihimäen Vihreällä talolla. Tarkoituksena on myös järjestää tilaisuus, jossa kirjani runot ja oma musiikkini yhdistyy draamalliseksi kokonaisuudeksi. Odotan tätä innolla ja pienellä pelollakin. Kuinka jännittävää voi olla paljastaa itsestään jotakin noin avoimesti yleisölle. Omien tuotosten kanssa esiin astuminen on niin paljon paljaampaa kuin toisten kappaleiden esittäminen juhlissa. Oman teoksensa kanssa on toisaalta haavoittuvainen ja samalla vahva. Ei voi muuta kuin seistä omien sanojensa takana, tuli mitä tuli, löytää vahvuus sisältä päin. Juuri se tekee esiintymisestä niin kaunista ja erityistä.

Tämän vuoden suunnitelmiin kuuluu myös panostaa enemmän laululyriikkaan. Oma urani trubaduurina on lähtenyt käyntiin tarpeesta purkaa ajatuksia sanoiksi ja kiteyttää niitä biisien muotoon. Viime vuosina biisin teko on jäänyt muulta kirjoittamiselta. Nyt kuitenkin vaikuttaa tuulet kääntyneen kohti laulujen maailmaa. Vielä kun vastaan pelmahti mahdollisuus tehdä yhteistyötä toisen muusikon kanssa. En ole ennen kokeillut laulun kirjoittamista yhteistyönä. Kiinnostavaa ja opettavaista kokeilla sellaistakin. Kun nyt on runokirja kasassa, seuraava haave on tietysti saada omia kappaleita levylle. Saa nähdä millä syklillä tämä toteutuu. Täytyy laittaa tapahtumaan.

   

Olen viime vuonna havahtunut myös siihen kuinka paljon voi muilta ihmisiltä oppia. Muusikkona joutuu miettimään ja opettelemaan paljon asioita; markkinointia, videoiden ja kuvien editointia, keikkamyyntiä, apurahojen hakemista jne. Lista on loputon. Onneksi ympärille on löytynyt ihania ihmisiä, joilta voi kysyä neuvoa. Joissakin yhteyksissä somea parjataan ja väitetään sen lisäävän kateutta ja kilpailua. En itse koe ollenkaan näin. Saan todella paljon iloa ja inspiraatiota, kun seuraan muiden instastooreja ja päivityksiä. Toisilta voi saada vinkkejä, kuinka tehdä asiat paremmin, helpommin ja kauniimmin – työssä, mutta myös elämässä ylipäätään. Uskon että kun levittää hyviä asioita, synnyttää se taas uusia ideoita, jotka jatkavat ja jalostuvat matkalla ihmiseltä seuraavalle. Asioiden jakamisessa ja verkostoissa on voimaa. Paineita voi luoda vain itse itselleen. Nämä lauseet voisivat olla suoraan joltakin ärsyttävältä elämäntaitosivustolta. Jotenkin niissä kuitenkin on minusta järkeä.

Itselläni kiinnostukset tuntuvat kulkevan sykleissä. Kun saan yhden projektin loppuun, saattaakin alkaa mieleni tehdä jotakin muuta. Vanha tekee tilaa uudelle kehittyä, kunhan ei jää kynsin hampain rimpuilemaan kiinni. Harvoin syklit myöskään etenevät mitenkään järkiperäisesti tai samantahtisesti. Olen aina ajatellut, että vuoden vaihtuminen on hiukan keinotekoinen tapa ajatella aikaa. Mikä siinä loppuu ja alkaa, ellei itse laita loppumaan ja alkamaan. Elämässä on kuitenkin hyvä olla virstanpylväitä, oli ne kelle mitäkin; vuoden vaihtuminen, oma syntymäpäivä, syyspäivän tasauksen hetki (kuten agrikulttuureissa). Itselleni tähän vuoden vaihteeseen on latautunut yllättäen paljon taitekohtia; ihmissuhteissa, luovissa projekteissa sekä syvällisemmin elämän suuntaa luotsatessa. Tuntuu hyvältä hypätä uudelle vuosikymmenelle. Minkä lie pasaatituulen siivelle olen päässyt, viime vuosien taifuunien jälkeen.

Ihanaa alkanutta vuotta ja samalla vuosikymmentä sekä paljon paljon rakkautta. Itselläni soi päässä Don huonot

Tuulee, kun sinä olet tuuli ja minä olen höyhen sun vietävänä
tuulee, kun kaupungissa tuulee, me korkealle noustaan taas.

Trubaduuri Hyvinkää

Olen saanut taas keikkailla paikkakunnilla, joissa en ole ennen käynyt. Näin syksyaikaan matkailu vain on siitä harmillista, että pimeässä illassa auton ikkunasta ei näe paljon maisemia. Jos olisi mahdollisuus, olisi mahtavaa tutustua kaupunkeihin joissa vierailee. Olen suuri kotimaan matkailun ystävä ja pidän ylipäätään seikkailuista. On hauskaa nähdä uusia paikkoja ja ihmisiä. Niin pientä paikkakuntaa ei olekaan, ettei jotakin kiinnostavaa katsastettavaa löytyisi.

Muutama viikko sitten keikkailin Loimaan Petanqueyhdistyksen iltatilaisuudessa. Meininki oli mitä mahtavin. Pyydetty oli tanssittavaa musaa ja sitä löytyi setissä laidasta laitaan. Parketilla pyörähdeltiin niin suomi-iskelmän kuin macarenankin tahtiin. Oma suosikkini on smurffiversio Las Ketcup yhtyeen Asereje -biisistä, jossa on ihanasti huumoria lattarifiiliksellä. Parasta oli kuuleman mukaan tanssia biisejä, joihin naputtelin rytmitaustan livenä luupiksi. Looperhan toimii niin, että sen avulla pystyy nauhoittamaan äänikerroksia, esimerkiksi itse soitan sointukierron ja kitaran kopasta rytmin biisin taustalle. Heti tulee erilainen meininki kappaleisiin. Tunnetuin loopperin kanssa esiintyvä artisti on tietysti Ed Sheeran.

Hyvinkäällä sain ilon olla esiintymässä 30-vuotissynttäreillä. Meininki oli näissäkin juhlissa kohdallaan. Osa kappaleista oli toivottu etukäteen, mutta myös paikan päällä tuli genretoiveita. Yleensä on hyvä tietää etukäteen toiveartisteja tai -genrejä, mutta mahdollisuuksien mukaan pyrin myös tietysti ottamaan huomioon yleisön toiveita. Jos toivotaan rokkaavaa musaa, superballadeita, suomipoppia tai muuta toteutettavissa olevaa, niin aina vähintään pari sellaista biisiä irtoaa. Jos ei muuten niin etsitään sanat ja sitten mennään.

Muusikon ammatti on palvelutyötä ja tärkeintä on, että saadaan tilaajalle hyvät juhlat aikaiseksi. Jos vain on mahdollisuus, niin joustan mielelläni tilanteen mukaan. Aikataulut on hyvä olla etukäteen tiedossa, mutta erillisellä sopimuksella voidaan lennosta järjestää vaikka ylimääräinen setillinen. Viimeisimmällä keikalla oli niin hyvä bile-meininki, että musiikkia toivottiin vielä viimeisen setillisen jälkeen lisää. Tämä saatiin soviteltua ja ilta oli mieleinen niin yleisölle kuin esiintyjällekin.

Tämän vuoden keikat ovat osaltani lähes soiteltu. Vielä saan vierailla ristiäistilaisuudessa soittamassa vastasyntyneelle. Nopean aikataulun yllätyskeikkojakin otan vielä vastaan, jos sellaisia ilmentyy. Ihanaa joulunodotusta kaikille.

 

Sanoitusten treenaaminen – zen-harjoitukseni

Haluaisin tietää, miten näyttelijät muistavat repliikkinsä ulkoa. Kävin viikonloppuna teatterissa ja teksti soljui niin luontevasti näyttelijöiden huulilta. Näyttelijöistä toki huomasi, että he ovat roolissa, mielestäni se kuuluukin näyttämötaiteeseen. Mitään ulkoluvun tuntua ei kuitenkaan välittynyt, ainoastaan näyttelijöiden vuorovaikutus ja tekstissä eläminen. Yleensä teatterin penkissä haluan imautua näytelmän tunnelmaan. Nyt tulin kuitenkin kiinnittäneeksi huomiota myös näyttelemiseen suorituksena. En miettinyt tätä siksi, että toteutus olisi ollut jotenkin kömpelö, päin vastoin. Mietin asiaa koska olin päättänyt opetella ukoa pari runoani ja esittää julkisesti. Se ei kuitenkaan käynytkään ihan käden käänteessä.

Helsinki Poetry Connection ry järjestää kuukausittain runo open mic -klubia, jossa lava on vapaa omien tekstien esittäjille. Olen käynyt aiemmin kuulijana vastaavanlaisissa tapahtumissa ja lyriikan monimuotoisuus on yllättänyt minut. Esityksissä on ollut hauskuutta, kannanottoa, avautumista. Sanoja on taivutettu räppiin, laululyriikkaan, haikurunoon ja vaikka mihin muotoihin. Inspiroivinta on ollut katsella sellaista avomikittäjää, joka on miettinyt esityksen ja äänenpainot harkituksi kokonaisuudeksi. Sanat saavat syvyyttä, kun ne tulevat lausujan muistista, eikä vain paperista luettuna.

Ongelmaksihan tässä saattaa muodostua juurikin tuo ulkoa muistaminen. Olen joskus ollut mielestäni melko hyvämuistinenkin. Olen osannut keksiä sellaisia muistisääntöjä, minkä avulla pystyy opettelemaan pitkiäkin ritirimssuja, esimerkiksi laulunsanoja. Olen ongelmitta soitellut kadulla koko ohjelmistoni läpi ilman lunttilappuja. Tällaiseen muistamiseen tarvitaan kuitenkin paljon toistoa tai oikeastaan eniten kykyä keskittyä. Minä huomaan, että keskittymiskykyni on heikentynyt huomattavasti aiemmasta. Niin varmaan aika monella muullakin tässä hajanaisessa ympäristössämme. Siihen vielä päälle pikkulapsiarki, ruuhkavuodet ja mitä näitä muita elämän haasteita on. Kaikki tämä yhdessä saattaa kapeuttaa aivakapasiteetin selviytymismoodiin.

       

 

Pidän kappaleiden opettelusta, mutta nykyään ohjelmistoon joutuu usein ottamaan biisejä todella pikana. Kaikkien sanoituksia ei voi muistaa alusta loppuun, etenkään kun kädessä on vielä kitarakin ja kappaleen soinnutukset sekä sovitukset, mihin pitää kiinnittää huomiota. Olisi mukava tietää mitä muistamisen apuvälineitä näyttelijät työssään käyttävät. Minä tiedän jotakin ainoastaan laululyriikan tai pianokappaleen opettelusta. Laulun sanojen muistamista helpottaa usein riimitys ja musiikin tuoma rytmi. Monesti laululyriikan kirjoittaminen on kompromisseja ja sanat saattavat asettua eri merkityksiin ja saada varioituja muotoja. Tekstin sisältö saattaa joskus kärsiä tästä. Siksi laulustemmaa opetellessani mietin usein myös sitä, miltä vokaalit ja konsonantin tuntuvat ääntäessä. Niiden tiedostaminen jää myös kehomuistiin ja helpottaa tulkitsemista.

Lauluissa myös taidokkaasti yhteen sovitettu melodia ja teksti tukevat toisiaan. Laulussa löytyy paikat, mitä biisintekijä on kenties halunnut nostaa esiin. Peruspop ja rock -kappaleissa on myös yleensä selkeät rakenteet, joiden varaan voi viitoittaa muistamisen reitin itselleen. On tyypillistä muistaa tutustakin kappaleesta ainoastaan kertosäe tai jonkin tosi tarttuva yksittäinen laini. Muu saattaakin mössöytyä mielessä vain sen tutun kertsin odotteluksi. Nykyrunossa ei kuitenkaan ole paljoakaan tämän kaltaisia tekijöitä, joita voisi käyttää muistamisen välineenä. Huomasin, että edes omia runoja peratessa ei tosiaankaan ollut selkeätä, mitä sanaa säkeessä painottaisi. Puheen haluaa pitää elävänä ja soljuvana, vaikka monotoninen lukutyyli toki olisi erikoinen elementti esitykseen. Itse pidän runoista, missä on sisältöä ja ajattelemisen aihetta. Niissä pelkkä äänteiden väreillä leikkiminen saa tekstin sielun piiloutumaan. Biisissä tämä tunne tulisi osin musiikin kautta, kuten rytmityskin. Vaikuttaa siis olevan melkoisen haastava laji tämä lavarunous. Nykyään minulla ei ole enää norsun muisti vaan enemmänkin marsun muisti. Jos haluan jotain oppia, minun täytyy todella saada keskittyä sen sisäistämiseen.

Olen tosi hyvä vaipumaan omiin ajatuksiini ja luuppaamaan asioita pääni sisällä – sekä lahja että kirous. Kyvystä uppoutua asioihin on ollut hyötyä silloin, kun on pitänyt opetella paljon laulun sanoja lyhyessä ajassa. Alitajunta jää ikään kuin työskentelemään omia aikojaan kappaleen parissa. Olen myös käyttänyt tätä tietoisesti ahdistuksenhallintakeinona. Jos joutuu ikävään tilanteeseen, mistä ei pääse pois, yritän usein keskittää huomioni johonkin kappaleeseen. Muistelen sanoja laulusta, joka on sillä hetkellä treenin alla tai mistä muuten pidän. Sillä saa aika helposti peitettyä ikävät ajatukset alleen ja vielä tehtyä jotakin hyödyllistä samalla. Tämä vaatii tietysti rauhallisen tilan ilman ulkoisia häiriötekijöitä.

Huomasin että on tosi palkitsevaa opetella tietoisesti tällaista pitkää puhutuksi tarkoitettua tekstiä. Se tuntui toimivalta aivojumpalta ja keskittymisharjoitukselta. Ihan nautin, kun kävellessä tai ratikassa istuessa oli kerrankin jotain selkeää mitä ajatella. Ei siinä, että kauppalistan tai ilmastoahdistuksen miettimisessä olisi jotakin väärää, näin ajatusten ääripäiksi sanoitettuna. Oli kuitenkin terapeuttista telakoida ajatuksensa johonkin selkeään tavoitteeseen. Harjoittelen myös meditointia, mutta se tuntuu usein työläältä. Ajatusten ei kuulema olekaan tarkoitus hävitä meditaatiohetken aikana, vaan niitä opetellaan seurailemaan ja sitten päästämään irti. Siinä minulla juuri hanaakin vastaan. Mieleni ei halua päästää irti, vaan sillä on mitä ilmeisimmin oltava koko ajan asia minkä parissa kamppailla. Jos pää siis alkaa sauhuta liiaksi ratkaisemattomista ongelmista tai luovista ideoista, niin voin miettiä vaikka:

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus.
On vapautta istua iltaa yksinänsä, Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.”

                         

Bussimatkailua ja kierrätystyyliä

Matkustin viime viikonloppuna keikalle Valkeakoskelle. Tilaisuus oli sillä tavalla erityinen, että minua pyydettiin esittämään kaksi kappaletta muistotilaisuudessa. Tällaisella keikalla ei usein ole tarvetta äänen vahvistamiselle, joten voi vain heittää kitaran selkään ja lähteä matkaan. Suunnittelin ensin meneväni autolla kuten yleensä, mutta sitten tajusin selvittää, että bussilla pääsee aivan helposti perille asti ja vielä edullisemminkin. Samana päivänä järjestettiin ilmastolakko ja katselin bussin ikkunasta, kuinka liikenne seisoi Mannerheimintiellä. Tietysti tunsin itseni todella ympäristötietoiseksi kansalaiseksi autojen letkaa katsellessani. Tosiasiassa nautin bussissa istumisesta. Jos en nauttisi, en tiedä tekisinkö niin.

Myönnän silti olevani myös tietoinen tekemisieni ympäristövaikutuksista. Niin taitaa suurin osa meistä tänä päivänä olla, mukavuudenhalun ohella. Tietoa on saatavilla halusi tai ei, syömisen ja liikkumisen suhteen etenkin. Minua on kiinnostanut etenkin ihmisten tapa kuluttaa. Olen miettinyt asiaa eniten tältä kannalta; minkälainen elämä meistä on riittävän hyvää? Olemme länsimaisina tyyppeinä etuoikeutettuja, meillä on aikamoinen aineellinen yltäkylläisyys ympärillämme, pätee niin ruokaan kuin kulutustuotteisiin. Meille lähes kaikki mitä vain haluaa ostaa, on helposti saavutettavissa. Silti mietin välillä, kuinka onnellinen olin tullessani kotiin Thaimaan lomalta. Kuukausi oli kulunut hyvin ilman, että mietin kovinkaan syvällisesti asukokonaisuuksia tai katselin peiliin. Olin ostanut pari mekkoa, että olisi jotakin, mihin verhoutua rannalta lähtiessä. Olo oli huojentunut ja huoleton. Tavara voi tosiaan alkaa aiheuttaa ahdistusta. On ikävää myöntää, että näin on käynyt myös itselleni etenkin vaatekaapilla.

Arvostammeko ylipäätään asioita ympärillämme? Otammeko arjessamme olevat asiat, kuten ruoan ja kulutustuotteet itsestään selvyyksinä? Se on myös ympäristöasia, sillä esimerkiksi vaateteollisuuden hiilijalanjälki on yhtä suuri kuin lento- ja laivaliikenteen yhteensä. Ei siis mikään ihan pieni asia. Suunnittelin, että yritän ympätä vaateteollisuuden ja muusikon työn tietynlaisen pinnallisuuden yhteen, kun nyt kuitenkin tarkoitukseni on kirjoittaa muusikon työtä liippaavia juttuja. Tämä ei kuitenkaan omalta osaltani pidä lainkaan paikkaansa. Minun ei tarvitse pukeutu upeisiin luomuksiin keikoilla tai edustaa aina eri asussa. On pakko myöntää itselleen, että vain rakastaa liikaa vaatteita. Luulen, että suurella osalla naisista on sama ongelma. Kaappeihin haalii sellaista, mikä näyttää ihanalta rekissä, mutta mitä ei osaakaan pitää päällä. Meillä on liian helposti saatavilla liian halpaa tavaraa, jota on helppo hankkia hetken mielijohteesta. Muuta selitystä en tähän keksi.

Huomaan itsestäni ja monista ihmisistä ympärilläni, että tavaroita ei automaattisesti arvosta, kuten ehkä aiemmin on tehty. Elämme materian keskellä, muttemme arvosta sitä. Tavarat tehtiin aiemmin kestämään ja niitä pidettiin sen mukaisesti. Vaatteita huollettiin ja säilytettiin niin, että ne kestivät kauniina. Mielikuvani mukaan meillä lapsuuden kodissakin pidettiin tavaroista ja tekstiileistä huolta, vaikkei rahasta niukkaa ollutkaan. Lapsien vaatteet ja kengät toki kuluvat, mutta aikuisen vaatteen kuului kestää aikaa ja kulutusta. Kuitenkin olen vasta nyt aikuisena omaksunut tämän ajattelun myös itselleni. Meidät on kyllästetty niin paljolla halpatavaran määrällä, että asioiden todellinen arvo hämärtyy.

        

Olen ollut halpaketjun vaateliikkeessä töissä ja huomasin miettiväni jatkuvasti, kuka tarvitsee tätä kaikkea. Vaatetta liikkui jatkuvalla syötöllä toisesta ovesta sisään ja toisesta ulos asiakkaiden kasseissa. Silti huomaan, että myös itse olen ollut taipuvainen täyttämään kotia – kirppistavaralla. Sen mieltää tunneperäisesti ihan ok asiaksi. Jos on aivan rehellinen, niin myös se ruokkii kuluttamista. Epätoivotun vaatteen voi helposti laittaa keltaiseen laatikkoon kadulla ja hankkia tilalle jotakin uutta. Lopulta kaiken sen aikaa ja kulutusta kestämättömän tavaran päätepiste on kuitenkin jätteenä. Koko elämän rytmi on nykyaikana nopeampi kuin ennen. Kaupunkilinnut lauloivat ennen titityy, nykyään ne ovat tiivistäneet sen tityyksi. (Tämä on ihan totta.) Halpamuotiteollisuus syytää ulos uutta mallistoa ennen kuin tityytä ehtii sanoa.

On hyvä opetella kestävää rakkautta pikaihastusten sijaan. Olen opetellut silittämään, lankkaamaan kenkiä ja korjaamaan saumoja. Ei niin, etten sitä olisi ennen osannut, en vain varmaan ole viitsinyt. On hyvä arvostaa sitä kaikkea työtä ja resursseja, mitä jonkin tavaran valmistamiseen on kulunut. Siksi olen päättänyt tulevaisuudessa hankkia vain niin erityisiä asioita, joista jaksan pitää huolta. Äitini on aivan mestari tällaisessa käytännöllisyydessä ja tarkkanäköisyydessä. Minulla on vielä opettelemista, jotta saisin järki- ja tunnepuoliskoni toimimaan synkassa. Yritän opetella hankkimaan vain sellaisia vaatteita, joita tiedän pitäväni. En siis osta kirppiksiltäkään vaatteita ”mielikuvitusminälle”, ainakaan ennen kuin olen pitänyt päälläni jokaista kaapistani löytyvää vaatetta, jota en ole juuri käyttänyt. Aloitan sen nyt tämän jutun kuvituksessa.

       

Voisin pohtia tätä vaateasiaa loputtomiin. On niin hämmentävää kuinka määrittelemme itseämme ja toisiamme juuri pukeutumisen kautta. Jokainen kai haluaa, että muut saavat itsestä totuuden mukaisen, tai siitä hiukan parannellun mielikuvan. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy juuri vaatetukseen. Minulla on ollut aivan järkkyjä pelkoja pukeutumisen suhteen. En tiedä mistä ne juontavat juurensa. Olen kuvitellut, että muilla on jokin ymmärrys pukeutumisen piiloviesteistä, minulla ei. Esimerkiksi voiko palestiinalaishuivia pitää, vai onko se poliittisesti epäkorrektia. Voiko nahkaista vaatetta pitää vai onko se tosi epäeettistä. Jos pukee tennissukat sandaaleihin onko juntti vai valtavirrasta erottautuva hipsteri. Miksi meidän täytyy miettiä tällaisia asioita?

Olen tosi onnellinen mökillä verkkareissa ja kumppareissa ja toisaalta tykkään joskus pukeutua kauniisti. Olen tietysti todella etuoikeutettu, että voin tehdä näistä kumpaakin. Onneksi elämässä voi ilmentää itseään niin monella tavalla. Meidän maailmamme on aika ulkonäkökeskeinen. Myös teoilla voi tehdä itsensä ymmärretyksi ja näkyväksi, vaikkakin hitaammin kuin pelkän ulkomuodon avulla. Mielestäni ihmisen ei tarvitse automaattisesti ilmentää pukeutumisellaan sitä, mitä hän elämässään tekee. Toki jonkinlainen tilannetaju on suotavaa. Kuitenkin on upeaa, jos voi jonkin tekemisen kautta unohtaa hetkeksi itsensä. Minulle se on kaikenlainen taiteellinen tekeminen. Laulaminen, soittaminen ja tanssiminen, sekä yhä enenevissä määrin kirjoittaminen. Mielummin itsestään haluaa jättää jälkeen aineettomia asoita kuin tekstiilijätevuoren.

Itselleni se, että jokin asia ei ole jatkuvasti saatavilla tekee siitä erityisen. Omalla kohdallani se on jopa elämän laatua parantava asia. Kun hankkii jonkin tavaran, josta todella pitää ja jota todella tarvitsee, voi nauttia siitä enemmän ja itseään syyllistämättä. En pidä ajatuksesta, että jonkin asian muuttuminen tai jostain luopuminen olisi lähtökohtaisesti huono asia. On myös hyvä yrittää nähdä mahdollisuuksia. Mahdollisuuksina tehdä asiat paremmin ja hauskemmin. Ehkä myös vähemmän kuormittunut sielu sekä planeetta.

Syksyn satoa

Tänä syksynä olen saanut tehdä monenlaisia musajuttuja. Olen ollut mukana erilaisissa tilaisuuksissa ja tavannut sen kautta kiinnostavia ihmisiä. Minut on pyydetty esiintymään siunaustilaisuuksiin sekä ristiäisiin. Eniten minua on kuitenkin työllistäneet synttärikeikat eri puolilla Etelä-Suomea. Salo, Lahti ja Vantaa ovat olleet suuntana useammankin kerran. Viimeisin keikka oli yhdistelmäbileissä, joissa juhlittiin sekä häitä, syntymäpäiviä että valmistujaisia. Monenlaista juhlan aihetta siis.

Keikkapaikkoina ovat tulleet tutuksi kirkot, kahvilat ja yhdistysten juhlatilat. Usein minua pyydetään myös tuomaan elävää musiikkia ihmisten koteihin. Kodeissa on juhlittu syntymäpäiviä, tupaantuliaisia sekä lapsen syntymää. Alkusyksyn leppoisat kelit ovat mahdollistaneet myös ulkoilmajuhlien järjestämisen. Jokaisessa esiintymistilassa on omat huomioon otettavat seikkansa. Äänentoisto pitää suunnitella aina tilaisuuden mutta myös tilan mukaan. Siten elämys on aina paras mahdollinen kuulijoille.

Jokainen keikka vaatii siis myös paljon ennakkosuunnittelua ja työtä etukäteen. Työn kuvaan kuuluu paitsi kappaleiden sovittaminen ja harjoittelu, myös tekniikkapuolen hallinta. Keikkailevan muusikon työvälineisiin kuuluu soittimien lisäksi yhtälailla äänentoistolaitteisto. Kuuluu ammattilaisen tehtäviin huolehtia, että musiikki saadaan sopimaan tilaisuuden muuhun ohjelmaan mukavasti limittyväksi. Monenlaiset tilaisuudet tuovat kokemusta ja varmuutta hahmottaa mitä tilaajalla on toiveissa. Myös intuitiota ja tilannetajua tarvitaan.

 

Usein keikkamuusikoiden työnsarka painottuu kesään, jolloin vietetään paljon häitä. Toinen piikki on loppusyksystä pikkujoulukaudella. Minun keikkakalenterini on jostakin syystä täyttynyt eniten juuri syntymäpäivätilauksilla. Myös muistotilaisuudet sekä ristiäiset ovat olleet suosittuja musiikkiohjelman suhteen. Monesti elämän suruissa ja iloissa halutaan kuulla tärkeät kappaleet. Mikä olisikaan kauniimpi lahja uudelle tulokkaalle ja toisaalta poistuneelle läheiselle, kuin heille omistettu kappale. Silloin trubaduuri on luontevin valinta esiintyjäksi.

Eräs erityinen tilaisuus tänä syksynä oli konsertti palvelukeskuksessa. Pääsin juurilleni ja rakkauteni äärelle, pianon ja klassisen musiikin pariin. Esitin kaksi soolokappaletta sekä säestin aivan upeaa baritonia Ronnie Karllsonia, kansanmusiikki -teemaisessa konsertissa palvelukeskuksessa. Tilaisuus oli ystäväni pianisti Jaana elon ideoima ja esitimme W.Sireniuksen upeita sävellyksiä tunnettujen suomalaisten runoilijoiden teksteihin. Kappaleet sykähdyttivät minua kovasti ja yleisökin kiitteli vuolaasti kokonaisuutta. On rikastuttavaa tehdä sekä klassista että kevyttä musiikkia. Kummastakin musiikin perinteestä saa ammennetua niin paljon inspiraatiota ja tyylillistä kokeellisuutta toiseen genreen.

Toivon, että tulevaisuudessa saan olla vieläkin enemmän osallisena myös pikkujoulutunnelmissa, yritysten juhlissa sekä häätilaisuuksissa. Monipuoliset työtilaisuudet ovat rikkaus, niin ei pääse jumioutumaan vain tiettyihin kaavoihin. Tälle syksylle on tulossa vielä ainakin keikka harrastusporukan vuosijuhlassa Loimaalla. Saan myös tehdä laulujen säestämistä palvelutalossa. Suunnitelmissa on myös jossakin vaiheessa alkaa pitää pieniä musiikkirentoutustuokiota, kunhan yhteistyökuviot varmistuvat.

Päivät pimenevät ja toisinaan jaksaminen saattaa olla kovilla meillä kullakin. Pimeys antaa kuitenkin myös tilaa käpertyä ideoimaan uusia kuvioita kynttilän valoon. Luonto käy nukkumaan mutta luovuus tekee kukkiaan pimeässäkin. Ihanaa syksyä kaikille.

 

Rennosti omalla äänellä

Hengityksen ja äänenkäytön luulisi olevan itsestään selvä osa ihmisenä olemista. Kuitenkin juuri hengityksessä saattaa alkaa huomata hiipivän stressin tai muut kropan ja mielen jumitilat. Mietin pitkään, miksi puhuminen on itselleni toisinaan niin vaikeaa, mutta laulaminen onnistuu poikkeuksetta. Minulla on neurologinen vaiva, joka saa hermoston käymään ylikierroksilla todella helposti. Monesti olo on kuin kalalla kuivalla maalla. Tekee mieli haukkoa henkeä, eikä silti saa hengitystään toimimaan kunnolla. Kehossa menee päälle ”taistele-pakene” -reaktio. Se on todella ärsyttävää, eikä sitä psyykkaamalla oikein saa purettua.

 

Olen kriiseillyt monenlaisten hengitysharjoitusten kanssa ja sitten huomannut, että kun keho on ehtinyt mennä tarpeeksi kierroksille, ei paljoa ole tehtävissä. Hengitystä ei meinaa silloin saada toimimaan, ei sitten millään. Myös lenkkeilyä olen kokeillut, se kun periaatteessa parantaa hapenottokykyä. Samaisen sairauden vuoksi en kuitenkaan enää voi juuri harrastaa rankkaa liikuntaa. Lisäksi tuntuisi kummalliselta lähteä juoksemaan korttelia ympäri aina, kun keho päättää vetää kierrokset päälle.

Olin tiedostanut jo aiemmin, että laulaessa keho tuntuu rentoutuvan ja olo paranevan. Tämä tuntui nurinkuriselta, sillä laulaminenhan vaatii kuitenkin lihasvoimaa ja -koordinaatiota. Olen kyllä tiennyt, että on olemassa synnytyslaulua ja muita metodeita, jolla pyritään helpottamaan kehon jännitystä ja jopa kipua. Ajattelin kuitenkin, että ne ovat jonkinlaisia hokkuspokkus -konsteja, enemmänkin oman mielen hallintaa kuin kehollista työskentelyä. Sitten törmäsin eräässä blogissa vuu-menetelmään. Vuuauksessa on ideana lyhykäisyydessään se, että hengitetään syvään sisään ja uloshengityksen aikana lausutaan matalalla äänellä vuuuuuu. Tämän olisi tarkoitus kuulostaa vähän kuin sumutorvelta – eli siis juuri sellaiselta ääneltä, mitä tekee mielellään iltasaikaan kerrostalo-oloissa. Hmmm… En pidä itseäni kovin estyneenä, mutta naapurisovun suhteen olen hiukan varautunut. Toisaalta voin myös syyttää kaikuvaa huoneistoani ja ohuita äänieristyksiä. Minua on informoitu, että hiljainen kitaran näppäilykin kantautuu alakertaan ja laulutreenit jopa asuntoon, joka ei ole samassa linjassa. Käynti minun ja vuuauksen kesken ei siis ole esteetön, siinä on kynnys välissä.

Sitten tajusin, että laulajalle äänenkäytön harjoittelu (eli outojen äänien päästely) on ihan luonnollista. Se on osa tätä hommaa ja kanssaihmiset saavat luvan hyväksyä sen. En tajunnut ennen laulutunneille menoa, kuinka vapauttavaa rumalta kuulostaminen on. Tunneilla esimerkiksi harjoittelimme hengitystuntumaa haukkumalla konttausasennossa koirana. Twangia ääneen haimme marisemalla ”äitiä” kuin pikkulapsi, korkealta ja kirkkaasti. Kun tätä on tehnyt tarpeeksi, se ei tunnu enää niin nololta. Lapsen mielestä se on edelleen noloa. Mutta, vanhemman tehtävähän on olla nolo joka tapauksessa. Koen aivan mieletöntä vapauden tunnetta, kun voin äännellä kummallisesti. Jos en muuten kehtaisikaan niin ainakin sen varjolla, että harjoitan ääntäni. Miehen mielestä hulvatonta on etenkin ”prrrr” -harjoitus, jota teen äänen avauksena. Päristely on ihanan rentouttavaa. Se tuntuu hierovan pään sisältä päin, niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

 

Olen etsinyt paljon tietoa äänenkäytön ja hermoston välisistä yhteyksistä. Olen oppinut muun muassa sen, että uloshengittäessä sympaattinen, eli se panikoiva hermoston osa ei voi olla aktiivisena. Laulaessa uloshengitys on luonnostaan pidempi kuin sisäänhengitys, joten se rauhoittaa levotonta kehoa. Ääni myös ihan fysiologisella tasolla hieroo kehoa sisältä päin. Etenkin matalan äänet aktivoivat vagus-hermoa, joka on parasympaattisen hermoston tärkein hermo. Äänen avulla saa siis paremmin tuntuman omaan kehoonsa. Pelkkä hengittely saattaa itsestäni alkaa piankin tuntua suorittamiselta, älyttömän kuuloisten äänien päästely taas ei koskaan.

Luulen, että ihmiset keskimäärin pelkäävät kuulostaa tyhmältä. Lapsihan ei näin ajattele, kun ei sillä tavalla vielä kykene hahmottamaan asioita muiden kannalta. Vanhemmiten tämä kuitenkin voi vahvistua ja ihmisellä alkaa tulla lukkoja äänen kanssa, etenkin laulaminen on monelle kauhistus. Jos on ongelmia rentoutumisen suhteen, eikä mikään tunnu auttavan, rohkaisen kokeilemaan ääntelyä. Se saattaa olla helpompaa ryhmässä. Esimerkiksi joogatunneilla lausutaan monesti tunnin lopuksi yhdessä om. En ota kantaa tuon tavan henkevämpään merkitykseen. Sen tiedän, että om äänteenä resonoi ihanasti kehon sisällä. Oman äänen sietäminen ja sen kautta rentouden löytäminen on hyvää harjoitusta. Toivottavasti jokaiselle löytyisi paikka, jossa voi älistä jos siltä tuntuu. Naapurisopu on tärkeää, mutta on myös hyvä opetella olemaan välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Ääniä mahtuu maailmaan.