Blogi

Sanoitusten treenaaminen – zen-harjoitukseni

Haluaisin tietää, miten näyttelijät muistavat repliikkinsä ulkoa. Kävin viikonloppuna teatterissa ja teksti soljui niin luontevasti näyttelijöiden huulilta. Näyttelijöistä toki huomasi, että he ovat roolissa, mielestäni se kuuluukin näyttämötaiteeseen. Mitään ulkoluvun tuntua ei kuitenkaan välittynyt, ainoastaan näyttelijöiden vuorovaikutus ja tekstissä eläminen. Yleensä teatterin penkissä haluan imautua näytelmän tunnelmaan. Nyt tulin kuitenkin kiinnittäneeksi huomiota myös näyttelemiseen suorituksena. En miettinyt tätä siksi, että toteutus olisi ollut jotenkin kömpelö, päin vastoin. Mietin asiaa koska olin päättänyt opetella ukoa pari runoani ja esittää julkisesti. Se ei kuitenkaan käynytkään ihan käden käänteessä.

Helsinki Poetry Connection ry järjestää kuukausittain runo open mic -klubia, jossa lava on vapaa omien tekstien esittäjille. Olen käynyt aiemmin kuulijana vastaavanlaisissa tapahtumissa ja lyriikan monimuotoisuus on yllättänyt minut. Esityksissä on ollut hauskuutta, kannanottoa, avautumista. Sanoja on taivutettu räppiin, laululyriikkaan, haikurunoon ja vaikka mihin muotoihin. Inspiroivinta on ollut katsella sellaista avomikittäjää, joka on miettinyt esityksen ja äänenpainot harkituksi kokonaisuudeksi. Sanat saavat syvyyttä, kun ne tulevat lausujan muistista, eikä vain paperista luettuna.

Ongelmaksihan tässä saattaa muodostua juurikin tuo ulkoa muistaminen. Olen joskus ollut mielestäni melko hyvämuistinenkin. Olen osannut keksiä sellaisia muistisääntöjä, minkä avulla pystyy opettelemaan pitkiäkin ritirimssuja, esimerkiksi laulunsanoja. Olen ongelmitta soitellut kadulla koko ohjelmistoni läpi ilman lunttilappuja. Tällaiseen muistamiseen tarvitaan kuitenkin paljon toistoa tai oikeastaan eniten kykyä keskittyä. Minä huomaan, että keskittymiskykyni on heikentynyt huomattavasti aiemmasta. Niin varmaan aika monella muullakin tässä hajanaisessa ympäristössämme. Siihen vielä päälle pikkulapsiarki, ruuhkavuodet ja mitä näitä muita elämän haasteita on. Kaikki tämä yhdessä saattaa kapeuttaa aivakapasiteetin selviytymismoodiin.

       

 

Pidän kappaleiden opettelusta, mutta nykyään ohjelmistoon joutuu usein ottamaan biisejä todella pikana. Kaikkien sanoituksia ei voi muistaa alusta loppuun, etenkään kun kädessä on vielä kitarakin ja kappaleen soinnutukset sekä sovitukset, mihin pitää kiinnittää huomiota. Olisi mukava tietää mitä muistamisen apuvälineitä näyttelijät työssään käyttävät. Minä tiedän jotakin ainoastaan laululyriikan tai pianokappaleen opettelusta. Laulun sanojen muistamista helpottaa usein riimitys ja musiikin tuoma rytmi. Monesti laululyriikan kirjoittaminen on kompromisseja ja sanat saattavat asettua eri merkityksiin ja saada varioituja muotoja. Tekstin sisältö saattaa joskus kärsiä tästä. Siksi laulustemmaa opetellessani mietin usein myös sitä, miltä vokaalit ja konsonantin tuntuvat ääntäessä. Niiden tiedostaminen jää myös kehomuistiin ja helpottaa tulkitsemista.

Lauluissa myös taidokkaasti yhteen sovitettu melodia ja teksti tukevat toisiaan. Laulussa löytyy paikat, mitä biisintekijä on kenties halunnut nostaa esiin. Peruspop ja rock -kappaleissa on myös yleensä selkeät rakenteet, joiden varaan voi viitoittaa muistamisen reitin itselleen. On tyypillistä muistaa tutustakin kappaleesta ainoastaan kertosäe tai jonkin tosi tarttuva yksittäinen laini. Muu saattaakin mössöytyä mielessä vain sen tutun kertsin odotteluksi. Nykyrunossa ei kuitenkaan ole paljoakaan tämän kaltaisia tekijöitä, joita voisi käyttää muistamisen välineenä. Huomasin, että edes omia runoja peratessa ei tosiaankaan ollut selkeätä, mitä sanaa säkeessä painottaisi. Puheen haluaa pitää elävänä ja soljuvana, vaikka monotoninen lukutyyli toki olisi erikoinen elementti esitykseen. Itse pidän runoista, missä on sisältöä ja ajattelemisen aihetta. Niissä pelkkä äänteiden väreillä leikkiminen saa tekstin sielun piiloutumaan. Biisissä tämä tunne tulisi osin musiikin kautta, kuten rytmityskin. Vaikuttaa siis olevan melkoisen haastava laji tämä lavarunous. Nykyään minulla ei ole enää norsun muisti vaan enemmänkin marsun muisti. Jos haluan jotain oppia, minun täytyy todella saada keskittyä sen sisäistämiseen.

Olen tosi hyvä vaipumaan omiin ajatuksiini ja luuppaamaan asioita pääni sisällä – sekä lahja että kirous. Kyvystä uppoutua asioihin on ollut hyötyä silloin, kun on pitänyt opetella paljon laulun sanoja lyhyessä ajassa. Alitajunta jää ikään kuin työskentelemään omia aikojaan kappaleen parissa. Olen myös käyttänyt tätä tietoisesti ahdistuksenhallintakeinona. Jos joutuu ikävään tilanteeseen, mistä ei pääse pois, yritän usein keskittää huomioni johonkin kappaleeseen. Muistelen sanoja laulusta, joka on sillä hetkellä treenin alla tai mistä muuten pidän. Sillä saa aika helposti peitettyä ikävät ajatukset alleen ja vielä tehtyä jotakin hyödyllistä samalla. Tämä vaatii tietysti rauhallisen tilan ilman ulkoisia häiriötekijöitä.

Huomasin että on tosi palkitsevaa opetella tietoisesti tällaista pitkää puhutuksi tarkoitettua tekstiä. Se tuntui toimivalta aivojumpalta ja keskittymisharjoitukselta. Ihan nautin, kun kävellessä tai ratikassa istuessa oli kerrankin jotain selkeää mitä ajatella. Ei siinä, että kauppalistan tai ilmastoahdistuksen miettimisessä olisi jotakin väärää, näin ajatusten ääripäiksi sanoitettuna. Oli kuitenkin terapeuttista telakoida ajatuksensa johonkin selkeään tavoitteeseen. Harjoittelen myös meditointia, mutta se tuntuu usein työläältä. Ajatusten ei kuulema olekaan tarkoitus hävitä meditaatiohetken aikana, vaan niitä opetellaan seurailemaan ja sitten päästämään irti. Siinä minulla juuri hanaakin vastaan. Mieleni ei halua päästää irti, vaan sillä on mitä ilmeisimmin oltava koko ajan asia minkä parissa kamppailla. Jos pää siis alkaa sauhuta liiaksi ratkaisemattomista ongelmista tai luovista ideoista, niin voin miettiä vaikka:

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus.
On vapautta istua iltaa yksinänsä, Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.”

                         

Bussimatkailua ja kierrätystyyliä

Matkustin viime viikonloppuna keikalle Valkeakoskelle. Tilaisuus oli sillä tavalla erityinen, että minua pyydettiin esittämään kaksi kappaletta muistotilaisuudessa. Tällaisella keikalla ei usein ole tarvetta äänen vahvistamiselle, joten voi vain heittää kitaran selkään ja lähteä matkaan. Suunnittelin ensin meneväni autolla kuten yleensä, mutta sitten tajusin selvittää, että bussilla pääsee aivan helposti perille asti ja vielä edullisemminkin. Samana päivänä järjestettiin ilmastolakko ja katselin bussin ikkunasta, kuinka liikenne seisoi Mannerheimintiellä. Tietysti tunsin itseni todella ympäristötietoiseksi kansalaiseksi autojen letkaa katsellessani. Tosiasiassa nautin bussissa istumisesta. Jos en nauttisi, en tiedä tekisinkö niin.

Myönnän silti olevani myös tietoinen tekemisieni ympäristövaikutuksista. Niin taitaa suurin osa meistä tänä päivänä olla, mukavuudenhalun ohella. Tietoa on saatavilla halusi tai ei, syömisen ja liikkumisen suhteen etenkin. Minua on kiinnostanut etenkin ihmisten tapa kuluttaa. Olen miettinyt asiaa eniten tältä kannalta; minkälainen elämä meistä on riittävän hyvää? Olemme länsimaisina tyyppeinä etuoikeutettuja, meillä on aikamoinen aineellinen yltäkylläisyys ympärillämme, pätee niin ruokaan kuin kulutustuotteisiin. Meille lähes kaikki mitä vain haluaa ostaa, on helposti saavutettavissa. Silti mietin välillä, kuinka onnellinen olin tullessani kotiin Thaimaan lomalta. Kuukausi oli kulunut hyvin ilman, että mietin kovinkaan syvällisesti asukokonaisuuksia tai katselin peiliin. Olin ostanut pari mekkoa, että olisi jotakin, mihin verhoutua rannalta lähtiessä. Olo oli huojentunut ja huoleton. Tavara voi tosiaan alkaa aiheuttaa ahdistusta. On ikävää myöntää, että näin on käynyt myös itselleni etenkin vaatekaapilla.

Arvostammeko ylipäätään asioita ympärillämme? Otammeko arjessamme olevat asiat, kuten ruoan ja kulutustuotteet itsestään selvyyksinä? Se on myös ympäristöasia, sillä esimerkiksi vaateteollisuuden hiilijalanjälki on yhtä suuri kuin lento- ja laivaliikenteen yhteensä. Ei siis mikään ihan pieni asia. Suunnittelin, että yritän ympätä vaateteollisuuden ja muusikon työn tietynlaisen pinnallisuuden yhteen, kun nyt kuitenkin tarkoitukseni on kirjoittaa muusikon työtä liippaavia juttuja. Tämä ei kuitenkaan omalta osaltani pidä lainkaan paikkaansa. Minun ei tarvitse pukeutu upeisiin luomuksiin keikoilla tai edustaa aina eri asussa. On pakko myöntää itselleen, että vain rakastaa liikaa vaatteita. Luulen, että suurella osalla naisista on sama ongelma. Kaappeihin haalii sellaista, mikä näyttää ihanalta rekissä, mutta mitä ei osaakaan pitää päällä. Meillä on liian helposti saatavilla liian halpaa tavaraa, jota on helppo hankkia hetken mielijohteesta. Muuta selitystä en tähän keksi.

Huomaan itsestäni ja monista ihmisistä ympärilläni, että tavaroita ei automaattisesti arvosta, kuten ehkä aiemmin on tehty. Elämme materian keskellä, muttemme arvosta sitä. Tavarat tehtiin aiemmin kestämään ja niitä pidettiin sen mukaisesti. Vaatteita huollettiin ja säilytettiin niin, että ne kestivät kauniina. Mielikuvani mukaan meillä lapsuuden kodissakin pidettiin tavaroista ja tekstiileistä huolta, vaikkei rahasta niukkaa ollutkaan. Lapsien vaatteet ja kengät toki kuluvat, mutta aikuisen vaatteen kuului kestää aikaa ja kulutusta. Kuitenkin olen vasta nyt aikuisena omaksunut tämän ajattelun myös itselleni. Meidät on kyllästetty niin paljolla halpatavaran määrällä, että asioiden todellinen arvo hämärtyy.

        

Olen ollut halpaketjun vaateliikkeessä töissä ja huomasin miettiväni jatkuvasti, kuka tarvitsee tätä kaikkea. Vaatetta liikkui jatkuvalla syötöllä toisesta ovesta sisään ja toisesta ulos asiakkaiden kasseissa. Silti huomaan, että myös itse olen ollut taipuvainen täyttämään kotia – kirppistavaralla. Sen mieltää tunneperäisesti ihan ok asiaksi. Jos on aivan rehellinen, niin myös se ruokkii kuluttamista. Epätoivotun vaatteen voi helposti laittaa keltaiseen laatikkoon kadulla ja hankkia tilalle jotakin uutta. Lopulta kaiken sen aikaa ja kulutusta kestämättömän tavaran päätepiste on kuitenkin jätteenä. Koko elämän rytmi on nykyaikana nopeampi kuin ennen. Kaupunkilinnut lauloivat ennen titityy, nykyään ne ovat tiivistäneet sen tityyksi. (Tämä on ihan totta.) Halpamuotiteollisuus syytää ulos uutta mallistoa ennen kuin tityytä ehtii sanoa.

On hyvä opetella kestävää rakkautta pikaihastusten sijaan. Olen opetellut silittämään, lankkaamaan kenkiä ja korjaamaan saumoja. Ei niin, etten sitä olisi ennen osannut, en vain varmaan ole viitsinyt. On hyvä arvostaa sitä kaikkea työtä ja resursseja, mitä jonkin tavaran valmistamiseen on kulunut. Siksi olen päättänyt tulevaisuudessa hankkia vain niin erityisiä asioita, joista jaksan pitää huolta. Äitini on aivan mestari tällaisessa käytännöllisyydessä ja tarkkanäköisyydessä. Minulla on vielä opettelemista, jotta saisin järki- ja tunnepuoliskoni toimimaan synkassa. Yritän opetella hankkimaan vain sellaisia vaatteita, joita tiedän pitäväni. En siis osta kirppiksiltäkään vaatteita ”mielikuvitusminälle”, ainakaan ennen kuin olen pitänyt päälläni jokaista kaapistani löytyvää vaatetta, jota en ole juuri käyttänyt. Aloitan sen nyt tämän jutun kuvituksessa.

       

Voisin pohtia tätä vaateasiaa loputtomiin. On niin hämmentävää kuinka määrittelemme itseämme ja toisiamme juuri pukeutumisen kautta. Jokainen kai haluaa, että muut saavat itsestä totuuden mukaisen, tai siitä hiukan parannellun mielikuvan. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy juuri vaatetukseen. Minulla on ollut aivan järkkyjä pelkoja pukeutumisen suhteen. En tiedä mistä ne juontavat juurensa. Olen kuvitellut, että muilla on jokin ymmärrys pukeutumisen piiloviesteistä, minulla ei. Esimerkiksi voiko palestiinalaishuivia pitää, vai onko se poliittisesti epäkorrektia. Voiko nahkaista vaatetta pitää vai onko se tosi epäeettistä. Jos pukee tennissukat sandaaleihin onko juntti vai valtavirrasta erottautuva hipsteri. Miksi meidän täytyy miettiä tällaisia asioita?

Olen tosi onnellinen mökillä verkkareissa ja kumppareissa ja toisaalta tykkään joskus pukeutua kauniisti. Olen tietysti todella etuoikeutettu, että voin tehdä näistä kumpaakin. Onneksi elämässä voi ilmentää itseään niin monella tavalla. Meidän maailmamme on aika ulkonäkökeskeinen. Myös teoilla voi tehdä itsensä ymmärretyksi ja näkyväksi, vaikkakin hitaammin kuin pelkän ulkomuodon avulla. Mielestäni ihmisen ei tarvitse automaattisesti ilmentää pukeutumisellaan sitä, mitä hän elämässään tekee. Toki jonkinlainen tilannetaju on suotavaa. Kuitenkin on upeaa, jos voi jonkin tekemisen kautta unohtaa hetkeksi itsensä. Minulle se on kaikenlainen taiteellinen tekeminen. Laulaminen, soittaminen ja tanssiminen, sekä yhä enenevissä määrin kirjoittaminen. Mielummin itsestään haluaa jättää jälkeen aineettomia asoita kuin tekstiilijätevuoren.

Itselleni se, että jokin asia ei ole jatkuvasti saatavilla tekee siitä erityisen. Omalla kohdallani se on jopa elämän laatua parantava asia. Kun hankkii jonkin tavaran, josta todella pitää ja jota todella tarvitsee, voi nauttia siitä enemmän ja itseään syyllistämättä. En pidä ajatuksesta, että jonkin asian muuttuminen tai jostain luopuminen olisi lähtökohtaisesti huono asia. On myös hyvä yrittää nähdä mahdollisuuksia. Mahdollisuuksina tehdä asiat paremmin ja hauskemmin. Ehkä myös vähemmän kuormittunut sielu sekä planeetta.

Syksyn satoa

Tänä syksynä olen saanut tehdä monenlaisia musajuttuja. Olen ollut mukana erilaisissa tilaisuuksissa ja tavannut sen kautta kiinnostavia ihmisiä. Minut on pyydetty esiintymään siunaustilaisuuksiin sekä ristiäisiin. Eniten minua on kuitenkin työllistäneet synttärikeikat eri puolilla Etelä-Suomea. Salo, Lahti ja Vantaa ovat olleet suuntana useammankin kerran. Viimeisin keikka oli yhdistelmäbileissä, joissa juhlittiin sekä häitä, syntymäpäiviä että valmistujaisia. Monenlaista juhlan aihetta siis.

Keikkapaikkoina ovat tulleet tutuksi kirkot, kahvilat ja yhdistysten juhlatilat. Usein minua pyydetään myös tuomaan elävää musiikkia ihmisten koteihin. Kodeissa on juhlittu syntymäpäiviä, tupaantuliaisia sekä lapsen syntymää. Alkusyksyn leppoisat kelit ovat mahdollistaneet myös ulkoilmajuhlien järjestämisen. Jokaisessa esiintymistilassa on omat huomioon otettavat seikkansa. Äänentoisto pitää suunnitella aina tilaisuuden mutta myös tilan mukaan. Siten elämys on aina paras mahdollinen kuulijoille.

Jokainen keikka vaatii siis myös paljon ennakkosuunnittelua ja työtä etukäteen. Työn kuvaan kuuluu paitsi kappaleiden sovittaminen ja harjoittelu, myös tekniikkapuolen hallinta. Keikkailevan muusikon työvälineisiin kuuluu soittimien lisäksi yhtälailla äänentoistolaitteisto. Kuuluu ammattilaisen tehtäviin huolehtia, että musiikki saadaan sopimaan tilaisuuden muuhun ohjelmaan mukavasti limittyväksi. Monenlaiset tilaisuudet tuovat kokemusta ja varmuutta hahmottaa mitä tilaajalla on toiveissa. Myös intuitiota ja tilannetajua tarvitaan.

 

Usein keikkamuusikoiden työnsarka painottuu kesään, jolloin vietetään paljon häitä. Toinen piikki on loppusyksystä pikkujoulukaudella. Minun keikkakalenterini on jostakin syystä täyttynyt eniten juuri syntymäpäivätilauksilla. Myös muistotilaisuudet sekä ristiäiset ovat olleet suosittuja musiikkiohjelman suhteen. Monesti elämän suruissa ja iloissa halutaan kuulla tärkeät kappaleet. Mikä olisikaan kauniimpi lahja uudelle tulokkaalle ja toisaalta poistuneelle läheiselle, kuin heille omistettu kappale. Silloin trubaduuri on luontevin valinta esiintyjäksi.

Eräs erityinen tilaisuus tänä syksynä oli konsertti palvelukeskuksessa. Pääsin juurilleni ja rakkauteni äärelle, pianon ja klassisen musiikin pariin. Esitin kaksi soolokappaletta sekä säestin aivan upeaa baritonia Ronnie Karllsonia, kansanmusiikki -teemaisessa konsertissa palvelukeskuksessa. Tilaisuus oli ystäväni pianisti Jaana elon ideoima ja esitimme W.Sireniuksen upeita sävellyksiä tunnettujen suomalaisten runoilijoiden teksteihin. Kappaleet sykähdyttivät minua kovasti ja yleisökin kiitteli vuolaasti kokonaisuutta. On rikastuttavaa tehdä sekä klassista että kevyttä musiikkia. Kummastakin musiikin perinteestä saa ammennetua niin paljon inspiraatiota ja tyylillistä kokeellisuutta toiseen genreen.

Toivon, että tulevaisuudessa saan olla vieläkin enemmän osallisena myös pikkujoulutunnelmissa, yritysten juhlissa sekä häätilaisuuksissa. Monipuoliset työtilaisuudet ovat rikkaus, niin ei pääse jumioutumaan vain tiettyihin kaavoihin. Tälle syksylle on tulossa vielä ainakin keikka harrastusporukan vuosijuhlassa Loimaalla. Saan myös tehdä laulujen säestämistä palvelutalossa. Suunnitelmissa on myös jossakin vaiheessa alkaa pitää pieniä musiikkirentoutustuokiota, kunhan yhteistyökuviot varmistuvat.

Päivät pimenevät ja toisinaan jaksaminen saattaa olla kovilla meillä kullakin. Pimeys antaa kuitenkin myös tilaa käpertyä ideoimaan uusia kuvioita kynttilän valoon. Luonto käy nukkumaan mutta luovuus tekee kukkiaan pimeässäkin. Ihanaa syksyä kaikille.

 

Rennosti omalla äänellä

Hengityksen ja äänenkäytön luulisi olevan itsestään selvä osa ihmisenä olemista. Kuitenkin juuri hengityksessä saattaa alkaa huomata hiipivän stressin tai muut kropan ja mielen jumitilat. Mietin pitkään, miksi puhuminen on itselleni toisinaan niin vaikeaa, mutta laulaminen onnistuu poikkeuksetta. Minulla on neurologinen vaiva, joka saa hermoston käymään ylikierroksilla todella helposti. Monesti olo on kuin kalalla kuivalla maalla. Tekee mieli haukkoa henkeä, eikä silti saa hengitystään toimimaan kunnolla. Kehossa menee päälle ”taistele-pakene” -reaktio. Se on todella ärsyttävää, eikä sitä psyykkaamalla oikein saa purettua.

 

Olen kriiseillyt monenlaisten hengitysharjoitusten kanssa ja sitten huomannut, että kun keho on ehtinyt mennä tarpeeksi kierroksille, ei paljoa ole tehtävissä. Hengitystä ei meinaa silloin saada toimimaan, ei sitten millään. Myös lenkkeilyä olen kokeillut, se kun periaatteessa parantaa hapenottokykyä. Samaisen sairauden vuoksi en kuitenkaan enää voi juuri harrastaa rankkaa liikuntaa. Lisäksi tuntuisi kummalliselta lähteä juoksemaan korttelia ympäri aina, kun keho päättää vetää kierrokset päälle.

Olin tiedostanut jo aiemmin, että laulaessa keho tuntuu rentoutuvan ja olo paranevan. Tämä tuntui nurinkuriselta, sillä laulaminenhan vaatii kuitenkin lihasvoimaa ja -koordinaatiota. Olen kyllä tiennyt, että on olemassa synnytyslaulua ja muita metodeita, jolla pyritään helpottamaan kehon jännitystä ja jopa kipua. Ajattelin kuitenkin, että ne ovat jonkinlaisia hokkuspokkus -konsteja, enemmänkin oman mielen hallintaa kuin kehollista työskentelyä. Sitten törmäsin eräässä blogissa vuu-menetelmään. Vuuauksessa on ideana lyhykäisyydessään se, että hengitetään syvään sisään ja uloshengityksen aikana lausutaan matalalla äänellä vuuuuuu. Tämän olisi tarkoitus kuulostaa vähän kuin sumutorvelta – eli siis juuri sellaiselta ääneltä, mitä tekee mielellään iltasaikaan kerrostalo-oloissa. Hmmm… En pidä itseäni kovin estyneenä, mutta naapurisovun suhteen olen hiukan varautunut. Toisaalta voin myös syyttää kaikuvaa huoneistoani ja ohuita äänieristyksiä. Minua on informoitu, että hiljainen kitaran näppäilykin kantautuu alakertaan ja laulutreenit jopa asuntoon, joka ei ole samassa linjassa. Käynti minun ja vuuauksen kesken ei siis ole esteetön, siinä on kynnys välissä.

Sitten tajusin, että laulajalle äänenkäytön harjoittelu (eli outojen äänien päästely) on ihan luonnollista. Se on osa tätä hommaa ja kanssaihmiset saavat luvan hyväksyä sen. En tajunnut ennen laulutunneille menoa, kuinka vapauttavaa rumalta kuulostaminen on. Tunneilla esimerkiksi harjoittelimme hengitystuntumaa haukkumalla konttausasennossa koirana. Twangia ääneen haimme marisemalla ”äitiä” kuin pikkulapsi, korkealta ja kirkkaasti. Kun tätä on tehnyt tarpeeksi, se ei tunnu enää niin nololta. Lapsen mielestä se on edelleen noloa. Mutta, vanhemman tehtävähän on olla nolo joka tapauksessa. Koen aivan mieletöntä vapauden tunnetta, kun voin äännellä kummallisesti. Jos en muuten kehtaisikaan niin ainakin sen varjolla, että harjoitan ääntäni. Miehen mielestä hulvatonta on etenkin ”prrrr” -harjoitus, jota teen äänen avauksena. Päristely on ihanan rentouttavaa. Se tuntuu hierovan pään sisältä päin, niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

 

Olen etsinyt paljon tietoa äänenkäytön ja hermoston välisistä yhteyksistä. Olen oppinut muun muassa sen, että uloshengittäessä sympaattinen, eli se panikoiva hermoston osa ei voi olla aktiivisena. Laulaessa uloshengitys on luonnostaan pidempi kuin sisäänhengitys, joten se rauhoittaa levotonta kehoa. Ääni myös ihan fysiologisella tasolla hieroo kehoa sisältä päin. Etenkin matalan äänet aktivoivat vagus-hermoa, joka on parasympaattisen hermoston tärkein hermo. Äänen avulla saa siis paremmin tuntuman omaan kehoonsa. Pelkkä hengittely saattaa itsestäni alkaa piankin tuntua suorittamiselta, älyttömän kuuloisten äänien päästely taas ei koskaan.

Luulen, että ihmiset keskimäärin pelkäävät kuulostaa tyhmältä. Lapsihan ei näin ajattele, kun ei sillä tavalla vielä kykene hahmottamaan asioita muiden kannalta. Vanhemmiten tämä kuitenkin voi vahvistua ja ihmisellä alkaa tulla lukkoja äänen kanssa, etenkin laulaminen on monelle kauhistus. Jos on ongelmia rentoutumisen suhteen, eikä mikään tunnu auttavan, rohkaisen kokeilemaan ääntelyä. Se saattaa olla helpompaa ryhmässä. Esimerkiksi joogatunneilla lausutaan monesti tunnin lopuksi yhdessä om. En ota kantaa tuon tavan henkevämpään merkitykseen. Sen tiedän, että om äänteenä resonoi ihanasti kehon sisällä. Oman äänen sietäminen ja sen kautta rentouden löytäminen on hyvää harjoitusta. Toivottavasti jokaiselle löytyisi paikka, jossa voi älistä jos siltä tuntuu. Naapurisopu on tärkeää, mutta on myös hyvä opetella olemaan välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Ääniä mahtuu maailmaan.

Mietteitä laulun voimasta

Sain jokin aika sitten mahdollisuuden osallistua ikäihmisille tarkoitettuihin lauluhetkiin. Yhteislaulujen säestäminen on mukavaa. Kun useimmiten esiintyy itse laulajana, on välillä mukava olla pianon takana vain säestäjän roolissa, kuulostellen ja myötäillen laulajia. Suuri osa kappaleista oli valittu minulle euudesta ruotsinkielisestä laulukirjasta. Osa taas oli tuttuja perinteisiä lauluja, kuten Karjalaisten laulu ja Kesäpäivä kangasalla. Oli virkistävää säestää ennalta tuntemattomia kappaleita. Prima vista -soitto on aina ollut vahvuuteni ja nautin siitä kovasti. On myös hauska haaste mielelle lukea nuotteja ja soittaa samalla. Eräs ystävä kysyi joskus, miten on mahdollista lukea nuotteja niin nopeasti. Nuoteissa on oikeastaan sama idea kuin kirjaimissa. Kun niitä lukee tarpeeksi, osaa jo ennakoida ja omaksua tekstiä virke kerrallaan. Kuten ei lukiessa mieti kirjaimia, ei nuottikirjoituksessakaan enää lopulta näe yksittäisiä nuotteja.

Ensimmäinen tilaisuus osui juhannuspäivälle. Toinen taas sattui olemaan Eino Leinon päivänä, toiselta nimeltään Runon ja suven päivä. On hauskaa miettiä kappaleet niin, että ne sopivat ajankohtaan. Juhannuspäivälle halusin ottaa suomalaisia luontoon liittyviä kappaleita, kuten Sibeliuksen Kuusi ja Kasken Yö meren rannalla. Runon ja suven päivään löysin yllättäen linkin Debussyn Clair de Lune eli Kuutamo -kappaleeseen. Kappale on sävelletty ranskalaisen runoilija Paul Verlainen saman nimiseen runoon vuoden 1890 kieppeillä. Runossa on mielestäni aivan ihania säkeitä, etenkin tämä ensimmäinen säkeistö. En tiedä onko tästä suomennosta, mutta englanniksi se on käännetty näin:

”Your soul is a chosen landscape
Where charming masquerades and dancers are promenading,
Playing the lute and dancing, and almost
Sad beneath their fantastic disguises.”

Vanhukset olivat aivan ihania ja kuulin todella kiinnostavia tarinoita. Tilaisuutta järjestävä palvelutalon asukas kertoi itse olleensa trumpetisti ja soittaneensa aikoinaan mm Helsingin kaupunginorkesterissa. Hän oli kuitenkin joutunut jo varhain jättämään soittamisen sairauden takia ja siirtynyt toiselle alalle. Hän oli kuitenkin vanhoilla päivillään löytänyt korvikkeen laulamisesta ja päättänyt alkaa järjestää näitä yhteislauluhetkiä. Hänen siskonsa taas soittaa harmonikkaa, muttei tohtinut ottaa sitä tällä kertaa mukaan. Olisi ollut ihanaa kuulla haitarimusiikkia, sitä kun ei kovin usein kuule. Eräs herrasmies myös kertoi haltioituneena, kuinka pianomusiikki vie hänet lapsuuteen, hetkiin kun äiti soitti pianoa ja veljekset kuuntelivat. Itselläni varhaisiin musiikkimuistoihin taas liittyy vaarini soittamassa harmonikkaa. Musiikilla on uskomaton voima viedä vuosikymmentenkin taa. Sieltä voi nousta vaikka mitä tunnekokemuksia, joihin ei oikein sanoin edes ulota.

En tiedä onko yhteislaulaminen kovinkaan yleistä nykypäivän Suomessa. Ensimmäisenä tulee mieleen uskonnolliset tilaisuudet tai Mikko Alatalo Tammerkosken sillalla -tilaisuuksia vetämässä. Ehkä myös karaoken voisi pienimuotoisena laskea tähän kategoriaan. Lehdissä on ollut juttuja, kuinka naapurissamme Virossa järjestettiin juuri Laulujuhlat 150. kertaa. Siellä yhteislaulaminen vaikuttaa olevan osa nykypäivänkin kulttuuria. Jopa puolet virolaisista on osallistunut elämänsä aikana Laulujuhlille. Se on melko hämmentävä tieto, jos vertaa meidän suomalaisten laulukulttuuriin. Laulaminen on Virossa ollut osa rauhanomaista vallankumouksellisuutta ja itsenäistymistä Virossa. Mikä olisikaan osuvampi tapa yhdistää ihmisiä kuin musiikki. Kuinka hienoa olisi, jos Helsingin stadion tai Hartwall areena olisi täynnä eri ikäisiä ihmisiä kokoontuneena laulamaan yhdessä. (Pahoittelut helsingissä asuvan näkövinkkelistä, en tiedä millaisia areenoita on muualla suomessa.?) Laulu on sisässä jokaisessa ihmisessä, enkä usko alkuunkaan, että joku ei kerta kaikkiaan osaisi laulaa. Äänen käytön luontevuus vain helposti häviää jonnekin lapsuusvuosien jälkeen. Ehkä sen rohkeuden voisi löytää takaisin juuri yhdessä laulamisen kautta. Yhteislaulussa on hienoa se, että siihen jokainen kykenee osallistumaan, oli sitten sitä mystistä lauluääntä tai ei. Ei vain toiset meistä, vaan jokainen joka mukaan haluaa.

Kesän tunnelmia

Kirjoitinkin jo aiemmin siitä, että monet suomalaiset kappaleet ovat synkkiä tai vähintäänkin haikeita säveleltään ja sanoituksiltaan. Kesään liittyvät kappaleet ovat kuitenkin poikkeus. Kesä tuntuu olevan huojentavaa, kaunista ja jopa riemukasta aikaa. En tiedä onko tämä vain tyhmä stereotypia, mutta suomalaisiin ei heti äkkiseltään liitä revittelevyyttä. Kesäbiiseissä kuitenkin ollaan huolettomia ja otetaan rennosti mökillä tai kaupungissa. Kappaleita, joista itselläni tulee välittömästi kesäfiilis on PMMP:n Kesäkaverit, Baddingin Paratiisi ja Aknestikin Suomirokkia, joitakin mainitakseni.

 

Mielessä soi tällä hetkellä myös Georg Otsin Saarenmaan valssi. Kesähäät ovat niin -no- kesätunnelmainen asia. Tänä vuonna keikkakalenterissani on yhdet sellaiset. Juhlat ovat Helsingissä, mistä löytyy kauniita merellisiä paikkoja juhlien järjestämiseen. Muutama vuosi takaperin olin vieraana häissä, jotka järjestettiin Lammassaaressa. Se on kuin salainen saareke kaupungin helmassa. Saareen pääsee kävellen pitkospuita kaislikoiden piilossa, mikä tekee siitä aivan erityisen. Toiset häät, joissa olin soittamassa, pidetettiin vanhalla höyrylaivalla. Kuukauden päästä esiinnymme duona Pihlajasaaressa pienessä hääjuhlassa. Siksipä päässäni soivatkin valssit ja muu tanssittava häätunnelmaan sopiva musiikki. Häätanssi saa ja sen kuuluu olla parin näköinen. Monenlaiset kappaleet saa kyllä sovitettua häätanssin muotoon. Perinteinen valssi on kuitenkin ihana ja minusta jopa kiehtovan radikaali uuden musiikin keskellä.

Kesäaikaan osuu myös monia muita juhlia. Olen päässyt tekemään pieniä täsmäkeikkoja alkukesän aikaan. Ensin juhlittiin ylioppilaaksi valmistuvaa ja sitten nimiäisten muodossa vastasyntynyttä pientä ihmistä. Huomasin, että kummassakin tilaisuudessa oli läsnä samat teemat. Se, kuinka erityinen ihminen voikaan olla lähimmäisilleen kaikkine elämänvalintoineen ja saavutuksineen. Se, kuinka läheisillä parhaassa tapauksessa on halu olla tukena elämän matkan varrella. Ja lopulta se, kuinka jokaisen on kuitenkin tehtävä omat valintansa ja saatava omat kolhunsa. Pieniin erityisiin onnen hetkiin voidaan pysähtyä yhdessä.

Tulipa lennosta kokeiltua tällaista kollaasirunoa niiden kappaleiden lyriikoista, joita esitin juhlissa. Kollaasista puuttuu vielä Kuningasidean Oma pää, jonka esitin ylioppilaalle viimeisenä kappaleena.

Tähtien tuolla puolella muotoiltiin huolella, sinä                                          Oot vedenalainen salainen maisema, pieni ihminen                                            Olet ainutlaatuinen, mitä ikinä keksitkin pelätä minä
suojelen sinua kaikelta, kaunis ja
peloton, pieni ihminen.
Yksin täytyy jokaisen mennä
pimeään, jota minun hento käteni ei torjuisi                                            Se hämmästyttää kummastuttaa korkeella noin                                               Kun sä soit, ilma vailla suuntia, vähän sekaisin.                                              Peilikuva katsoo alta tyynen veen, sinä.                                                       Päivänä kun Luoja teki sinut.

(Ainutlaatuinen-Johanna Kurkela, Ihme ja kumma-lastenlaulu, Kaunis ja peloton- Suvi teräsniska, Mestaripiirros-Anna Puu, Minä suojelen sinua kaikelta-Ultra bra).

Minä vietän keikkojen välissä kesääni maaseudun rauhassa. Tallessa talven jäljiltä oli mökkikitara hiukan lämmönvaihteluista kärsineenä. Eivät kuitenkaan hiiret olleet tehneet kitarapussiin pesää, yksi hämähäkki vain, kuten kuvasta näkyy. Ompelen muuten tilauksesta tällaisia kitaralaukkuja. Ne on tehty täysin kierrätysmateriaaleista vetoketjuja lukuun ottamatta. Kaikki laukut ovat yksilöllisiä. Tässä päällysmateriaalina farkkua, sisällä vanukangasta ja välissä kosteussulkukangas, joka suojaa soitinta kastumiselta sadekelillä. Laita minulle viestiä, jos haluaisit tällaisen itsellesi.

Vaihdan siis kirjaimellisesti farkut verkkarihousuun ja laitan levikset repeemään, heh. Joka tapauksessa mökillä on mukavaa ottaa rennosti ja rauhoittaa elämisen tahtia. Lökäreissä haahuilu ja muurahaisten jännittävän elämän tarkkailu on minulle tällä hetkellä rittävää kesäpuuhaa biisien treenailuiden lomassa. Iltakävelyllä kerätystä kimpusta huomaa, mitä väriä olen erityisesti kaivannut talven aikana. Voisin ottaa muuten uuden harrastuksen tästä kimppujen kokoamisesta. Kukkien asettelu maljakkoon on melko meditatiivista puuhaa. Löysin myös ensimmäisen punertavan metsämansikan. Ihania kesäpäiviä!

trubaduuri syntymäpäivät

Olenkin varmaan jo hehkuttanut, kuinka ihania tilaisuuksia syntymäpäivät ovat esiintyjän näkökulmasta. On ihanaa nähdä kuinka oman näköisiään ihmiset saavat juhlistaan. Se on ainutlaatuinen tilaisuus tuoda yhteen omia läheisiä, nauttia seurasta, ruoasta ja tunnelmasta. On etuoikeutettua olla osana tällaista hetkeä. Viimeisellä keikallani oli aasialaistyylistä koristelua ja ruokaa. Ilta oli rakennettu mukavan rennoksi syönnin ja musiikin ympärille. Pientä leikkimielisyyttäkin oli ilmassa, kun vieraat saivat vaihtaa pöytiä ruokalajien välissä, jotta ”sekoittumista” tapahtuisi. Idea oli mainio.

Syntymäpäivillä korostuu usein kappaleet, jotka ovat vuosia täyttävälle merkityksellisiä elämän varrelta. On rikastuttavaa kuulla, mitä itsellekin tärkeät kappaleet toisten elämässä merkitsevät. Tina Turnerin Simply the Best voi olla siivousmusiikkilistalla. Itselle siitä tulee mieleen musisointihetket rakkaan veljeni kanssa. Tai Tuomari Nurmion Tonnin stiflat, missä dallataan Hesarilla. Toinen nuoruuden seikkailuissa, minä lapsuuteni kotikulmilla. Voin hyvällä omallatunnolla laulaa tuon klassikon, olenhan paljasjalkainen kalliolainen. Isäni asui Nurmion naapurina Torkkelinmäellä, Kallion sydämessä. Silti ainoa perheestämme, joka puhuu enää sujuvaa stadin slangia on setäni.

Musiikissa ihanaa on se, miten se yhdistää ihmisiä. Sama kappale herättää kuulijassaan erilaisia mielikuvia. Vesalan Älä tuu droppaa mun tunnelmaa voi tuoda mieleen matkamuistot. Tai kesän – sen kesän kun olimme siskon kanssa hankkineet keikkaliput jo ennakkoon ja lauloimme eturivissä ”voitsä laittaa suupielet ylöspäin, kato mä näytän näin”. Parempi skriinata kuin spiidata!

On myös mukavaa sovittaa kappaleet sopiviksi versioiksi tilaisuutta ja kokoonpanoa ajatellen. Viime keikalla Janis Joplinin Mercededes Benz taipui täydeksi akustiseksi kappaleeksi. Monesti olen vetänyt sen keikalla pelkistetymmin a cappellana. Myös Hectorin Jos sä tahdot niin löysi uuden, herkän, juhlapaikan akustiikkaan sopivan muodon. Hyvät biisit taipuvat moneksi. Tärkeintä on, että juhla on päivänsankarin näköinen ja musiikki istuu tilaisuuteen. Tässä vielä kuvia syksyisiltä halloween -teemasynttäreiltä, joista oli perheessä tullut jo perinne. Huii, mikä hurja rekvisiitta hiukan erilaiselle keikalle.