Muusikonrentut ja muut retaleet

20161122_123833

Viime viikon postaukseni Mistä on pienet muusikot tehty? viritti keskustelua siitä, miten muusikkous usein liitetään hiukan paheelliseen elämäntapaan. Monestihan kuulee puhuttavan rentuista muusikoista. Muusikonrenttu on henkilöhahmo, jossa on vähän samaa romantiikkaa, kun muissa kulkureissa: merimiehissä, sirkusseurueen jäsenissä tai vaikkapa tukkijätkissä. Tämä kaveri tykkää juhlia ja etsiä omia sekä yhteiskunnan rajoja. Rentulla voi olla hyvinkin menestynyt bändi. Toinen taas odottaa läpimurtoa, jotta saisi kitaransa kanista. Voiko muusikon renttu olla myös, vaikka oma tähtihetki olisi jukeboksin soittelu lähipubissa?

Poppareilta paheellisuutta ei odoteta. Punkkarit taas ovat niin anarkistisia, että voivat olla rauhassa vaikkapa streittareita. Mutta rokkareilta usein odotetaan tietynlaista asennetta. Mitä enemmän pahennusta herättää sen parempi. Onko siis rokkari joogasalilla teemuki kädessä yhtä rokkaava kuin rokkari tavastian takahuoneessa Jack Daniels pullon kanssa? Ehkä riippuu siitä, miten muusikkouden näkee. Musiikillisiin suorituksiin paheelliset elämäntavat eivät varmaan vaikuta edistävästi. Ilman rosoista elämää taas voi olla epäuskottavaa esittää kappaleita, joissa juhlitaan ja heitetään perusnormit nurkkaan.

Pubimuusikon työympäristö on siitä erikoinen, että usein on ihan sallittua ottaa työajalla. Harvassa ammatissa tätä katsottaisiin kovin suopeasti. Kaikkien muiden esiintyjienkin, kuten näyttelijöiden tai orkesterimuusikoiden täytyy jättää hörpöttelyt esityksen jälkeisiin karonkkoihin. Itselläni keikkakalenteri ei ole vielä ollut niin täynnä, että alkoholisoitumisen vaara olisi akuutti. Ehkä tosin suukaan ei nykyään napsaa niin kovasti ja palautuminen löytyy useimmiten jostakin muista aktiviteeteista kuin siitä perinteisimmästä. (Hyvästi katu-uskottavuus rokkipiireissä…)

Oikeastihan tavismuusikon rentut on kuitenkin ajettu aika ahtaalle. Renttu ei saa enää olla rauhassa renttu, vaan liiallisesta dokaamisesta työajalla ei kaikissa yhteyksissä saa kovinkaan paljoa tyylipisteitä. Useissa paikoissa on kyllä ”soittajalle soppaa”. Varsinkin pidemmissä ja rahakkaammissa diileissä saatetaan kuitenkin katsoa missä kunnossa esiintyjä lavalle kapuaa. Lisää keikkoja ei heru, jos mokailee kännissä.

Tietysti on räppärit, joilla on aina bileet kun on keikka. Sitten on niitä rokkareita, jotka jaksavat juhlia ja hoitavat silti hommansa. Mutta useimmilla ei ole Lemmyn kestävyyttä. Jos on tiiviimpi keikkaputki, jokailtainen tissuttelu saataa alkaa käydä kunnon päälle. Tuleekin tästä mieleen jokunen tango/iskelmälaulaja… Rankka työ, rankat huvit – sanotaan.

Onhan se tietysti hauskaa pämpätä bändin kanssa keikan jälkeen. Tai sitten ne soittokaverien naamat kyrpii jo niin, ettei niitä selvin päin kestä pitkiä bussimatkoja. Yksinään keikkailevalla on kuitenkin myös yksin vastuu koko hommasta. Ajat keikkapaikalle, hoidat hommat ja ajat takaisin. Yhden tuopin voi ottaa, jos ei halua jäädä puhallutusratsiassa haaviin. Kuka nyt muutenkaan itsekseen jäisi keikan jälkeen tinttaamaan. Paitsi jos oikein mukavat jutustelut viriää jonkun asiakkaan kanssa.

Siis renttuilla pitää jollakin muulla tavalla, jos aikoo keikkahommia jaksaa tehdä. Damed!

20161105_175659

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.