Yhdessä pihalla

4075 (2)

 

Ihana syksy on saapumassa. Sanon ihana siksi, että itse pidän siitä, että saa kaivaa turvavillapaidat kaapeista ja vetää pipon korville. Vaikka kelit viilenevät, ehtii vielä pitää ulkotapahtumiakin. Itse sain osallistua tällä viikolla oman pihapiirini rentoon illanviettoon. Kesällä ulkona tapaaminen on luontevaa. Ilmojen viiletessä on kuitenkin helppoa linnottautua omiin oloihinsa. Siksi onkin erityisen tärkeää, että järjestetään ihan pokkana säästä välittämättä mahdollisuuksia kohtaamisiin.

Ulkotapahtumat ovat hienoja siinä mielessä, että osallistumiseen on matala kynnys. Jos ei muuten kehtaa mennä mukaan, voi aina esittää olevansa viemässä roskapussia ja jäädä vaivihkaa katsastelemaan tunnelmaa. Tai sitten ottaa koira tai lapsi mukaan backupiksi. Paras keino saada ihmiset rentoutumaan on kuitenkin livemusiikki. Kaikki eivät ole niin spontaaneja, että menisivät sujuvasti juttelemaan uusille tuttaville. Mukaan voi kuitenkin helposti ujuttautua live-esityksen varjolla. Saattaa olla helpompaa alkaa keskustella musiikista kuin kehitellä small talkia vaikkapa grillimakkaroiden kypsyysasteesta. Siitähän se juttu sitten saattaa lähteä liikkeelle.

 

Minulla on ilo asua taloyhtiössä, jossa asukkailla on innostusta ja energiaa järjestää tällaisia illanistujaisia. Ei tarvita kuin pari henkilöä, jotka osaavat huomata erityistaitoja kanssaihmisissään ja uskaltavat pyytää mukaan jakamaan osaamistaan muillekin. Meidän tapahtumassamme eräs asukas opasti polkupyörän huollossa, toinen kertoi, miten leivotaan juurileipää ja kolmas järjesti pop-up kierrätyshuoneen. Grillit olivat kuumana omille eväille ja ruokia jaettiin myös yhteisöllisesti. Sitten oli meitä muusikoita. Itse soittelin muutaman kappaleen trubaduurina. Naapurini, joka on huikea basisti, jammaili kavereinensa gipsyjazz -meiningillä. Se sopi pimenevään iltaan kuin villasukka saappaaseen.

Nämä rupeavat olemaan viimeisiä hetkiä ulkona tapahtuvaa musisointia ajatellen. Tosin olen itse esiintynyt ulkotapahtumassa helmikuussa -10´C pakkasessa. Voin kertoa, että se oli aika haastavaa niin laulajalle kuin soittajallekin. Loppukeikan kitaristi seisoi selin yleisöön lämpölamppuun päin, jotta sormet eivät jäätyisi. Itse yritin suunnata laulua mikkiin huivien ja karvahupun takaa. Siihen nähden pieni tihkusade ja kevyt tuulenviima ovat sivuseikkoja. Vielä ehtii siis koota naapurit tai ystävät koolle ja keksiä jotakin nastaa yhdessä.

kokovartalo

Viime kirjoituksessani olin ”skidisti kujalla” katusoittamassa. Nyt oltiin ”yhdessä pihalla” illanvieton merkeissä. Ehkä seuraava päivitys voisi olla ”hullun hyvä keikka”, tälle linjalle kun olen näköjään lähtenyt. Aihe on nyt pinnalla, sillä mielenterveys liittyy olennaisesti erääseen suunnitteilla olevaan tapahtumaani. Siitä lisää lähempänä. 😉

Ihania syyspäiviä!

 

 

Musiikki on kaikille

20161208_113757

Minusta on ihanaa, että olen vihdoin löytänyt oman näköiseni tavan osallistua vapaaehtoistoimintaan. Olen nyt muutamia kertoja käynyt kaupunginosani asukastalolla soittamassa varttuneemmalle väelle. Olen esittänyt klassisia tunnettuja pianokappaleita ja elokuvamusiikkia sekä säestänyt yhteislauluja. Vastaanotto on ollut mitä ilahtuneinta ja minua on pyydetty yhä uusiin senioreiden ryhmiin vierailemaan.

Tuntuu tosi hyvältä, kun voi ilahduttaa muita asialla, joka on myös itselle todella tärkeä. Eräs rouva haluaisi aina kuulla Palmgrenin Yö Meren rannalla, kun se on niin koskettava kappale. Toinen iäkkäämpi rouva taas intoutui viimeksi laulamaan kauniilla, kirkkaalla sopraanollaan yhteislauluja, kun löytyi hänelle tuttuja biisejä. Kuulemma ”silmät ja jäsenet eivät enää toimi, mutta onneksi sentään lauluääni on vielä tallessa”. Eikä haittaa, vaikkei piano olisi parhaassa vireessä tai laulujen sanat tulisi mieleen. Sitten otetaan ensimmäinen säkeistö uudestaan ja vieläkin raikuvammin.

Mikä parasta, oppiminen ja voimaantuminen on molemminpuolista. Minusta on hauskaa kertoa itselleni tärkeistä kappaleista ja säveltäjistä. Itse olen saanut kuulla minulle aivan uusia lauluja. Olen säestänyt vanhoja koululauluklassikoita, jotka ovat itselleni vieraita, mutta osallistujat muistavat tekstit sanasta sanaan. Olen myös haltioituneena saanut kuunnella tarinoita ja muistoja aikojen takaa.

Kaikki lähti siitä, että kyllästyin soittamaan yksin kotonani seinille – ja naapureille seinien takana. Tiesin, että asukastalolla käy paljon ikäihmisiä, jotka eivät välttämättä pääse niin helposti elävän musiikin pariin. Halusin tehdä oman osani tämän epäkohdan korjaamiseksi. Musiikin kieli on niin ovela, että sen avulla pääsee osallistumaan ihan jokainen. Ei haittaa, vaikkei muuten löytyisi yhteistä kieltä tai sanat eivät enää tulisi mieleen.

Muille soittaessa huomaa myös sen, kuinka musiikki todella on parasta vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Kun kokemukseen osallistuu useampi ihminen, voi kukin peilata fiiliksiä, joita musiikki herättää. Sama kappale voi viedä eri maailmoihin kuulijasta riippuen ja se on tosi kiinnostavaa. Näistä kohtaamisista on syntynyt myös ideoita siitä, miten instrumentaalimusiikkia voisi käyttää eri tilanteissa uudella tavalla. Ehkä jokin päivä pääsette järjestämääni musiikkia&mindfullnesia -tuokioon rentoutumaan tai miettimään ihmisen elämänkaarta esityksessä, jossa yhdistyy pianomusiikki, sanataide ja elektroninen ”avaruusromu”-äänimaailma.

20161023_133934 (2)

Skidisti kujalla

 

20170717_131852

Päädyin tällä viikolla pitkästä aikaa kadulle. Täytynee tarkentaa: ei – taloudellinen tilanteeni ei ole sentään vielä niin heikko, että olisin ajautunut maailman vanhimman ammatin harjoittajaksi. Olisiko oma alavalintani ehkä toiseksi vanhin? Olin siis kadulla soittamassa ja laulamassa.

Katusoittelu on minulle jonkinlainen paluu juurille. Muutamia vuosia sitten päätin, että haluan esiintyä kadulla. Kyseinen toiminta vaikutti hauskalta tavalta piristää ihmisten päivää ja saada esiintymiskokemusta. Pianoa, joka siis on pääsoittimeni, on kuitenkin hiukan hankalaa kantaa mukana. Niinpä otin isältäni lainaan nailonlielisen Landolan ja opettelin muutaman soinnun. Niillä jo pystyi soittamaan aika monta biisiä ja jos ei pystynyt, tein kappaleesta oman sovituksen. Nyt ehkä hiukan huvittaa oma lapsekkuus, intoa kun oli enemmän kuin taitoa. Mutta ei se meininkiä haitannut, päin vastoin.

20170722_121326

 

Helsingin kaduilla ja metrotunneleissa ei varsinaisesti ole taiteilijoita ruuhkaksi asti. Itse pidän siitä, että kaupunkitilassa on elämää. Meitä suomalaisia ei vain valitettavasti suosi ilmasto ulkona tapahtuvaa taiteilua ajatellen, kuten monessa muussa paikassa. Kävin jokin aika sitten Kööpenhaminassa ja juttelin joidenkin katutaiteilijoiden kanssa. Monet kiertävät euroopan eri kaupungeissa esiintymässä. Haaveilin pienenä töistä sirkuksessa, joten voitte kuvitella, että olin aivan ihastunut heidän elämäntapaansa. Täytyy tässä välissä mainita, että Köpis on myös kaupunkina todella viehättävä ja inspiroiva. Tämän jutun kuvat ovat siksi kyseiseltä reissultani.

Kiinnostavia tempauksia näkee tosin meilläkin. Vuosi sitten Helsingissä saattoi esimerkiksi törmätä musiikkiesityksiin ratikassa. Keskustan katusoittajilla on ammattimainen ja tyyliseikkoja myöten mietitty ote. Metrotunneleissa taas saattaa nähdä todella innovatiivisia esityksiä. Eräs kiinnostavimmista akteista, johon olen törmännyt, olivat akrobaatit Turun joenrannassa pari kesää sitten. Nuoret miehet hyppivät tramboliinilla pakunsa katolle erilaisin koreografioin taustamusiikin soidessa. Esitys oli niin henkeä salpaavan hieno, että se oli pakko jäädä katsomaan loppuun saakka. Näiden kundien tekemisestä välittyi sekä innostus että taidokkuus.

Täytynee ottaa katutaiteilu taas itsellekin tavaksi. Sen verran mukavaa on soitella porukan päivään iloa ja katsella erilaisia ihmisiä kulkemassa kuka minnekin.

 

 

Perjantai illan tärinät

20161208_113441

Tässä postauksessa tärinä ja vapina eivät johdu villin viikonlopun jälkeisistä olotiloista vaan esiintymisjännityksestä. Olen käsittänyt, että tyyniä viilipyttyjä on harvassa ja useimpia työkseen esiintyviä tärisyttää ennen esiintymistä ainakin toisinaan. Joillakin jännitys on kuulemma niin kokonaisvaltaista, että ennen lavalle nousua täytyy käydä oksentamassa. Eikä kyseessä ole vain aloittelevien esiintyjien juttu, vaan jopa vuosikymmeniä työtä esimerkiksi näyttelijänä tehneet ovat kertoneet samasta ilmiöstä.

Mikä esiintymisessä siis jännittää?  Tilanteessahan ei ole kyseessä kuin maine, kunnia ja ura, jos näin positiivisesti haluaa ajatella. Yksittäinen epäonnistuminenhan tunnetusti tuo ikuisen häpeän ja leimaa ihmisen täysin kelvottomaksi. No ei vaan, liskoaivommehan siellä huutavat ja varoittavat astumasta esille. Nisäkkäälle, joihin muuten kuvitteellisesta ylivertaisuudestamme huolimatta kuulumme, on turvallisempaa pysyä laumassa ja olla erottumatta, ettei kiinnitä saalistajien huomiota. Kiitos viisas luonto tästä alkukantaisesta ominaisuudestamme…

Oikeasti jännitys voi olla hyödyllistäkin, vaikkei lavalla tarvitsekaan useimmiten pelätä villipedon hyökkäystä. En ole mikään psykologi, joten puhun nyt vain omasta kokemuksestani. Psyykkinen ”tärinä” on toimiva keino keskittyä tulevaan suoritukseen. Silloin ei muista ajatella kauppalistaa tai pyykkivuoroa, kun mieli on kiinnittynyt esiintymiseen. Kun esiintyy, on tietysti mukavampaa, jos on läsnä ihmisille. Jännittämisenergian voi siis kääntää voitokseen ja saada tekemiseen paljon enemmän boostia, kuin ilman tuota sähkövirtaa sisuksissaan.

20161208_114022

Esiintymisessä on upeaa mahdollisuus voittaa epävarmuutensa ja uskaltaa heittäytyä tilanteeseen. Jännittämisessä on sellainen mystiikka, että yleensä se häviää kun pääsee aloittamaan soittamisen. Esillä olevaa suojaa usein myös tietty rooli ja itse tilanne. Muusikolla ja näyttelijällä se on viihdyttäjän ja elämyksien tuottajan rooli, luennoitsija ja uutisankkuri taas toimivat tiedon välittäjänä. Rennommissa tilaisuuksissa, missä mokat voi kääntää huumoriksi ei tarvitse niin kovin jännittää. Jos jokin menee toisella tavalla kuin on suunnitellut, niin kuin muuten yleensä meneekin, asian voi nähdä tyylillisenä ratkaisuna eikä sitä tarvitse jäädä märehtimään.

Itselläni jännittäminen on ollut pahempaa nuorempana pianomatineoissa ja tutkinnoissa soittaessa. Pianon takaa ei näe yleisöä ja voi vain kuvitella, kuinka ihmiset istuvat penkeissään ja tuijottavat jokaista liikettäsi. Siinä on jotain samaa kuin urheilukisoissa: täytyy kyetä sulkemaan kaikki muu pois mielestään ja keskittymään itse suoritukseen. Itselleni esiintyminen on helpompaa, kun saa katsekontaktin yleisöön. Silloin kokemuksesta tulee vuorovaikutteinen ja tilanne kantaa eteenpäin. Hienointa on, jos pystyy yhdistämään nämä elementit: tehdä upea suoritus, tuottaa yleisölle elämyksiä ja ottaa ihmiset mukaan kokemukseen.

Jännityksestä voi myös oppia nauttimaan. Muistelen, että ylellä näytettiin taannoin mainosta, jossa esiintyjä tuskaili bäkkärillä ennen esiintymistään. En oikeastaan muista edes kuka pätkässä näytetty henkilö oli. Hän saattoi olla juontaja, näyttelijä tai jonkin muun alan ammattilainen. Mieleeni on kuitenkin painunut toteamus, jonka hän esitti epävarmuutensa keskellä: ”En voisi elää ilman tätä jännitystä.”

Okei, myönnetään! Onhan se aivan hanurista, että joutuu tuollaisten psyykkisten aivomyrskyjen armoille. Toiset vielä tekevät sitä vapaaehtoisesti, hullut. Lisään kuitenkin vielä pari ärsyttävän rakkaudellista ja maailmaa (sekä teitä) syleilevää toteamusta tähän loppuun. Usein jännitys syntyy kokemuksesta, että muut odottavat jotakin, mikä ei ole itselle luontevaa tai mihin omat rahkeet eivät sillä hetkellä riitä. On helppoa sortua vertailemaan itseään muihin ja vaikeaa uskoa itseensä silloinkin, kun muut eivät usko. Pidemmän päälle on kuitenkin helpompaa laittaa kaapin perälle ne kaikkein painavimmat peiteasut. (Hyvästi Darth Vader -kostyymi…) Yritetään siis kaikki esiintyvät sekä ei-esiintyvät muistaa, että useimmiten parasta on vain olla oma itsensä. Päätetään löytää sisältämme ne vahvuudet, joita haluamme muille jakaa ja kuljetaan pää pystyssä, vaikka välillä jännittäisikin. Samalla tavalla jännittää niitä kaikkia muitakin.

20161208_113836

Taulut: Raul Huhtikangas

Muusikonrentut ja muut retaleet

20161122_123833

Viime viikon postaukseni Mistä on pienet muusikot tehty? viritti keskustelua siitä, miten muusikkous usein liitetään hiukan paheelliseen elämäntapaan. Monestihan kuulee puhuttavan rentuista muusikoista. Muusikonrenttu on henkilöhahmo, jossa on vähän samaa romantiikkaa, kun muissa kulkureissa: merimiehissä, sirkusseurueen jäsenissä tai vaikkapa tukkijätkissä. Tämä kaveri tykkää juhlia ja etsiä omia sekä yhteiskunnan rajoja. Rentulla voi olla hyvinkin menestynyt bändi. Toinen taas odottaa läpimurtoa, jotta saisi kitaransa kanista. Voiko muusikon renttu olla myös, vaikka oma tähtihetki olisi jukeboksin soittelu lähipubissa?

Poppareilta paheellisuutta ei odoteta. Punkkarit taas ovat niin anarkistisia, että voivat olla rauhassa vaikkapa streittareita. Mutta rokkareilta usein odotetaan tietynlaista asennetta. Mitä enemmän pahennusta herättää sen parempi. Onko siis rokkari joogasalilla teemuki kädessä yhtä rokkaava kuin rokkari tavastian takahuoneessa Jack Daniels pullon kanssa? Ehkä riippuu siitä, miten muusikkouden näkee. Musiikillisiin suorituksiin paheelliset elämäntavat eivät varmaan vaikuta edistävästi. Ilman rosoista elämää taas voi olla epäuskottavaa esittää kappaleita, joissa juhlitaan ja heitetään perusnormit nurkkaan.

Pubimuusikon työympäristö on siitä erikoinen, että usein on ihan sallittua ottaa työajalla. Harvassa ammatissa tätä katsottaisiin kovin suopeasti. Kaikkien muiden esiintyjienkin, kuten näyttelijöiden tai orkesterimuusikoiden täytyy jättää hörpöttelyt esityksen jälkeisiin karonkkoihin. Itselläni keikkakalenteri ei ole vielä ollut niin täynnä, että alkoholisoitumisen vaara olisi akuutti. Ehkä tosin suukaan ei nykyään napsaa niin kovasti ja palautuminen löytyy useimmiten jostakin muista aktiviteeteista kuin siitä perinteisimmästä. (Hyvästi katu-uskottavuus rokkipiireissä…)

Oikeastihan tavismuusikon rentut on kuitenkin ajettu aika ahtaalle. Renttu ei saa enää olla rauhassa renttu, vaan liiallisesta dokaamisesta työajalla ei kaikissa yhteyksissä saa kovinkaan paljoa tyylipisteitä. Useissa paikoissa on kyllä ”soittajalle soppaa”. Varsinkin pidemmissä ja rahakkaammissa diileissä saatetaan kuitenkin katsoa missä kunnossa esiintyjä lavalle kapuaa. Lisää keikkoja ei heru, jos mokailee kännissä.

Tietysti on räppärit, joilla on aina bileet kun on keikka. Sitten on niitä rokkareita, jotka jaksavat juhlia ja hoitavat silti hommansa. Mutta useimmilla ei ole Lemmyn kestävyyttä. Jos on tiiviimpi keikkaputki, jokailtainen tissuttelu saataa alkaa käydä kunnon päälle. Tuleekin tästä mieleen jokunen tango/iskelmälaulaja… Rankka työ, rankat huvit – sanotaan.

Onhan se tietysti hauskaa pämpätä bändin kanssa keikan jälkeen. Tai sitten ne soittokaverien naamat kyrpii jo niin, ettei niitä selvin päin kestä pitkiä bussimatkoja. Yksinään keikkailevalla on kuitenkin myös yksin vastuu koko hommasta. Ajat keikkapaikalle, hoidat hommat ja ajat takaisin. Yhden tuopin voi ottaa, jos ei halua jäädä puhallutusratsiassa haaviin. Kuka nyt muutenkaan itsekseen jäisi keikan jälkeen tinttaamaan. Paitsi jos oikein mukavat jutustelut viriää jonkun asiakkaan kanssa.

Siis renttuilla pitää jollakin muulla tavalla, jos aikoo keikkahommia jaksaa tehdä. Damed!

20161105_175659