Pop up -pianomusiikkia

Koin taannoin aivan riemastuttavan yllätyksen omassa lähikirjastossani. Olin lainaamassa mitä lie opuksia, kun jostain alkoi kuulua aivan ihanaa pianomusiikkia. Ihmettelin aikani, että miten se voi kuulostaa aivan kuin joku soittaisi oikeasti pianoa. Miten kirjastossa saa soittaa musiikkia noin lujalla? Kaikkihan tietävät sanomattoman säännön, että kirjastossa liikutaan rauhallisesti ja puhutaan hiljaisella äänellä. Vaikka ei sääntö taida edes olla kirjoittamaton – muistan nähneeni lukutilojen luona ”anna muille lukurauha” -kehotuksia.

Virkailija kertoi minulle, että toisessa kerroksessa on piano, jota saa vapaasti soittaa. Itse asiassa soitin oli flyygeli, jollaista en ole päässyt kokeilemaan aikoihin. Täytyihän sitä siis käydä testaamassa. Heino Kasken Yö meren rannalla on yksi niistä kappaleista, joita olen viime aikoina treenaillut. Klasariohjelmistoni on tällä hetkellä melko suomalais-ranskalais -painotteinen. Lähitulevaisuudessa on mahdollista, että pidän aivan oikeankin konsertin. Tässä pieni tiiseri sitä odotellessa.

Joni Mitchell never lies

Useampi kuin yksi tai kaksi henkilöä on sanonut minulle laulaessani, että minusta tulee mieleen Joni Mitchell. Tiedä sitten mistä tuo mielikuva johtuu, mutta en laita pahakseni. Kyseinen artisti kun sattuu olemaan yksi kaikkien aikojen idoleitani ja esikuva kun aloitin biisien kirjoittamista. Pidän Jonin omaperäisestä tavasta laulaa ja kirjoittaa. Omasta mielestäänhän hän ei tosin ollut ensisijaisesti laulaja-lauluntekijä, vaan koki itsensä taidemaalarina. Huh, mitä monilahjakkutta. Tavallaanhan Jonin kappaleissakin maalaillaan tarinoita ja tunnelmia. Q-Tip totesi oikein Janet Jacksonin kappaleessa Got till´it´s gone. Biisin kertosäkeistö kuulostaa kovin tutulta Jonin tuotantoa tuntevalle – käykää vaikka itse tarkistamassa, jos ette tiedä mistä puhun.

Joni Mitchellin ”Woman of heart and mind” on kulkenut elämässäni mukana jo vuosia. Jossain vaiheessa koin hyvin vahvasti, että se kertoo minun elämästäni. Tosin ”no child to raise” on muotoutunut suussani ”one child to raise” -muotoon. Keikoilla en ole Jonin kappaleita soittanut, koska hänen käyttämänsä avoviritykset tuottavat haasteita keikan etenemisen suhteen. Pitäisi olla toinen kitara valmiiksi viritettynä, jos ei halua kuluttaa minuuttikaupalla aikaa virityksen venkslaamiseen. Tässä kuitenkin Joni Mitchell -diggareille minun tulkintani tästä ihanasta kappaleesta.

Sydämeni osuman sai

Minulle siunaantui jokin aika sitten tilaisuus päästä soittamaan häissä. Keikkaa varten treenatessani tajusin, kuinka ihanaa onkaan soittaa ihan rehellisiä rakkausbiisejä. Kyllä, sellaisiakin lovekappaleita on olemassa, jotka eivät kerro onnettomasta tai menetetystä rakkaudesta – jopa suomalaisilta biisintekijöiltä ja artisteilta. Settilistaani kuului muun muassa Juha Tapion ”Tykkään susta niin, että halkeen”, Coldplayn ”Yellow” sekä tämä ihanuus, joka saa minut toden teolla syttymään.

Päätin myös ottaa itselleni haasteen ja opetella kappaleen Kentiltä, joka oli yksi hääparin lempiartisteista. En puhu sujuvasti ruotsia sukunimestäni huolimatta, joten kappaleen treenaaminen vaati toden teolla panostamista. Se oli kuitenkin vaivan arvoista, kun pääsi näkemään hääparin iloisesti yllättyneet ilmeet. Ilmeisesti lausuminenkin sujui ihan mallikkaasti. Ainakaan alakerran suomenruotsalainen naapurini, joka kuuntelee harjoituksiani, ei ole antanut minulle kriittistä palautetta. Tuntui ihanalta heittäytyä tähän tuttuun, mutta samalla niin uuteen kielimaailmaan.

Kappaleet ovat aina monitulkintaisia ja elämässä on monia sävyjä. Riippuu myös paljon itse päivänsankareista mikä toimii ja mikä ei. Pohdimme eräiden vieraiden kanssa keikan jälkeen mikä on se liima, mikä saa parit onnistumaan ja pysymään yhdessä. Ehkä se on juurikin se elämän sävyjen hyväksyminen ja omanlaisen tien löytäminen. Tietenkään unohtamatta rakkautta, jonka lämpöä ei ainakaan näistä juhlista puuttunut.