Blogi

Joni Mitchell never lies

Useampi kuin yksi tai kaksi henkilöä on sanonut minulle laulaessani, että minusta tulee mieleen Joni Mitchell. Tiedä sitten mistä tuo mielikuva johtuu, mutta en laita pahakseni. Kyseinen artisti kun sattuu olemaan yksi kaikkien aikojen idoleitani ja esikuva kun aloitin biisien kirjoittamista. Pidän Jonin omaperäisestä tavasta laulaa ja kirjoittaa. Omasta mielestäänhän hän ei tosin ollut ensisijaisesti laulaja-lauluntekijä, vaan koki itsensä taidemaalarina. Huh, mitä monilahjakkutta. Tavallaanhan Jonin kappaleissakin maalaillaan tarinoita ja tunnelmia. Q-Tip totesi oikein Janet Jacksonin kappaleessa Got till´it´s gone. Biisin kertosäkeistö kuulostaa kovin tutulta Jonin tuotantoa tuntevalle – käykää vaikka itse tarkistamassa, jos ette tiedä mistä puhun.

Joni Mitchellin ”Woman of heart and mind” on kulkenut elämässäni mukana jo vuosia. Jossain vaiheessa koin hyvin vahvasti, että se kertoo minun elämästäni. Tosin ”no child to raise” on muotoutunut suussani ”one child to raise” -muotoon. Keikoilla en ole Jonin kappaleita soittanut, koska hänen käyttämänsä avoviritykset tuottavat haasteita keikan etenemisen suhteen. Pitäisi olla toinen kitara valmiiksi viritettynä, jos ei halua kuluttaa minuuttikaupalla aikaa virityksen venkslaamiseen. Tässä kuitenkin Joni Mitchell -diggareille minun tulkintani tästä ihanasta kappaleesta.

Uusi menopaikka Helsingissä

Ravintola Pallogrilli Helsingin Konalassa on laajentamassa toimintaansa. Se on jo entuudestaan tunnettu vähintäänkin Konalan parhaista ruuista ja tästä lähtien myös -kryhym- parhaista esiintyjistä. Ravintola on viikonloppuisin auki klo 3 saakka, joten ilta ei lopu kesken nimekkäiden artistien kanssa. Allekirjoittanut toimii laajennetussa ravintolassa toisena vakkaritrubaduureista. Kaikenlaista muutakin jännää ohjelmaa saatta osaltani olla luvassa, joten kannattaa seurailla päivityksiä.

Avajaiset ovat 28.4.. Paikalle kannattaa tulla, sillä tarjolla monenlaista viihdytystä. Paikalle kannattaa tulla myös ajoissa, sillä Pallogrillin herkullisia hampurilaisia tarjoillaan 100 ensimmäiselle. Saan kunnian olla trubaduroimassa ja lämmittelemässä lavalle ihanan tangoprinsessa Eija Uitto &bandin. Luvassa siis huikea ilta! Näenhän sinut siellä? Myöhemmin samalla viikolla myös rock&blues sekä show&diner -tyylistä menoa. Kyseinen kulttuuritoiminta tulee tarpeeseen, jos tältä laulajan retaleelta kysytään.

Os. Ajomiehentie 1, (Kauppakeskus Ristikko). http://www.ravintolapallogrilli.fi

Sieppaa

Kesän odotusta

Päätin kesää odotellessa siistiä kuvia viime kesäkuisesta puistokonsertista ja Bokvillanin ihanasta huvilasta. Vielä joutuu hetken malttamaan ja vartomaan lämpimämpiä kelejä sekä kesämekkoja. Itse olen jo kuitenkin kääntänyt varovasti katseen kohti valon vuodenaikaa ja alkanut merkkailla kalenteriin kesätapahtumia, joihin ehdottomasti haluan osallistua. Todennäköisesti löydän tieni ainakin kotikaupunkini katufestareille ja puistokarkeloihin. Kesällä tosin ei aina etukäteen tiedä mihin päätyykään. Kerro ihmeessä, mikä on sellainen kesätapahtuma, jota ei kannata missata.

Bokvillan

Bokvillan2

Saaran keikka 15.6-16 Bokvilla 021 (3)

Saaran keikka 15.6-16 Bokvilla 017 (3)

riippumatto

Kaffila Bokvillan, Hämeentie 125

http://arabianasukastalot.fi/index.php/kaffila-bokvillan     

https://fi-fi.facebook.com/kaffilabokvillan/

 

Kuvat: Maarit Berg ja Saara Berg

 

Sydämeni osuman sai

Minulle siunaantui jokin aika sitten tilaisuus päästä soittamaan häissä. Keikkaa varten treenatessani tajusin, kuinka ihanaa onkaan soittaa ihan rehellisiä rakkausbiisejä. Kyllä, sellaisiakin lovekappaleita on olemassa, jotka eivät kerro onnettomasta tai menetetystä rakkaudesta – jopa suomalaisilta biisintekijöiltä ja artisteilta. Settilistaani kuului muun muassa Juha Tapion ”Tykkään susta niin, että halkeen”, Coldplayn ”Yellow” sekä tämä ihanuus, joka saa minut toden teolla syttymään.

Päätin myös ottaa itselleni haasteen ja opetella kappaleen Kentiltä, joka oli yksi hääparin lempiartisteista. En puhu sujuvasti ruotsia sukunimestäni huolimatta, joten kappaleen treenaaminen vaati toden teolla panostamista. Se oli kuitenkin vaivan arvoista, kun pääsi näkemään hääparin iloisesti yllättyneet ilmeet. Ilmeisesti lausuminenkin sujui ihan mallikkaasti. Ainakaan alakerran suomenruotsalainen naapurini, joka kuuntelee harjoituksiani, ei ole antanut minulle kriittistä palautetta. Tuntui ihanalta heittäytyä tähän tuttuun, mutta samalla niin uuteen kielimaailmaan.

Kappaleet ovat aina monitulkintaisia ja elämässä on monia sävyjä. Riippuu myös paljon itse päivänsankareista mikä toimii ja mikä ei. Pohdimme eräiden vieraiden kanssa keikan jälkeen mikä on se liima, mikä saa parit onnistumaan ja pysymään yhdessä. Ehkä se on juurikin se elämän sävyjen hyväksyminen ja omanlaisen tien löytäminen. Tietenkään unohtamatta rakkautta, jonka lämpöä ei ainakaan näistä juhlista puuttunut.

Tammikuun keikkapäivät

Tämä vuosi alkaa lähestyä loppuaan ja uusi kurkkailee jo nurkan takaa. Minulle tammikuu tarkoittaa keikkarupeamaa Helsingin keskustan parhaissa karaokebaareissa. Tarkempi aikataulu löytyy alta. Tulkaahan moikkaamaan ja lauleskelemaan kanssani.

  • 3.1.       klo 20 Yökyöpeli, klo 21 Jones
  • 4.1.       klo 17 Anna K., klo 20 Yökyöpeli, klo 21 Pataässä
  • 10.1.    klo 20 Yökyöpeli, klo 21 Jones
  • 11.1.    klo 17 Anna K., klo 20 Yökyöpeli, klo 21 Pataässä
  • 12.1.    klo 17 Anna K., klo 20 Yökyöpeli, klo 01.30 Pataässä
  • 17.1.    klo 20 Jones
  • 18.1.    klo 17 Anna K., klo 20 Yökyöpeli, klo 21 Pataässä
  • 19.1.    klo 17 Anna K., klo 20 Jones, klo 01.30 Pataässä
  • 20.1.    klo 19 Marian helmi
  • 24.1.    klo 20 Jones
  • 25.1.    klo 17 Anna K., klo 21 Pataässä
  • 26.1.    klo 17 Anna K., klo 20 Jones, klo 01.30 Pataässä
  • 27.1.    klo 19 Marian helmi

← Back

Your message has been sent

Skidisti kujalla

 

20170717_131852

Päädyin tällä viikolla pitkästä aikaa kadulle. Täytynee tarkentaa: ei – taloudellinen tilanteeni ei ole sentään vielä niin heikko, että olisin ajautunut maailman vanhimman ammatin harjoittajaksi. Olisiko oma alavalintani ehkä toiseksi vanhin? Olin siis kadulla soittamassa ja laulamassa.

Katusoittelu on minulle jonkinlainen paluu juurille. Muutamia vuosia sitten päätin, että haluan esiintyä kadulla. Kyseinen toiminta vaikutti hauskalta tavalta piristää ihmisten päivää ja saada esiintymiskokemusta. Pianoa, joka siis on pääsoittimeni, on kuitenkin hiukan hankalaa kantaa mukana. Niinpä otin isältäni lainaan nailonlielisen Landolan ja opettelin muutaman soinnun. Niillä jo pystyi soittamaan aika monta biisiä ja jos ei pystynyt, tein kappaleesta oman sovituksen. Nyt ehkä hiukan huvittaa oma lapsekkuus, intoa kun oli enemmän kuin taitoa. Mutta ei se meininkiä haitannut, päin vastoin.

20170722_121326

 

Helsingin kaduilla ja metrotunneleissa ei varsinaisesti ole taiteilijoita ruuhkaksi asti. Itse pidän siitä, että kaupunkitilassa on elämää. Meitä suomalaisia ei vain valitettavasti suosi ilmasto ulkona tapahtuvaa taiteilua ajatellen, kuten monessa muussa paikassa. Kävin jokin aika sitten Kööpenhaminassa ja juttelin joidenkin katutaiteilijoiden kanssa. Monet kiertävät euroopan eri kaupungeissa esiintymässä. Haaveilin pienenä töistä sirkuksessa, joten voitte kuvitella, että olin aivan ihastunut heidän elämäntapaansa. Täytyy tässä välissä mainita, että Köpis on myös kaupunkina todella viehättävä ja inspiroiva. Tämän jutun kuvat ovat siksi kyseiseltä reissultani.

Kiinnostavia tempauksia näkee tosin meilläkin. Vuosi sitten Helsingissä saattoi esimerkiksi törmätä musiikkiesityksiin ratikassa. Keskustan katusoittajilla on ammattimainen ja tyyliseikkoja myöten mietitty ote. Metrotunneleissa taas saattaa nähdä todella innovatiivisia esityksiä. Eräs kiinnostavimmista akteista, johon olen törmännyt, olivat akrobaatit Turun joenrannassa pari kesää sitten. Nuoret miehet hyppivät tramboliinilla pakunsa katolle erilaisin koreografioin taustamusiikin soidessa. Esitys oli niin henkeä salpaavan hieno, että se oli pakko jäädä katsomaan loppuun saakka. Näiden kundien tekemisestä välittyi sekä innostus että taidokkuus.

Täytynee ottaa katutaiteilu taas itsellekin tavaksi. Sen verran mukavaa on soitella porukan päivään iloa ja katsella erilaisia ihmisiä kulkemassa kuka minnekin.

 

 

Perjantai illan tärinät

20161208_113441

Tässä postauksessa tärinä ja vapina eivät johdu villin viikonlopun jälkeisistä olotiloista vaan esiintymisjännityksestä. Olen käsittänyt, että tyyniä viilipyttyjä on harvassa ja useimpia työkseen esiintyviä tärisyttää ennen esiintymistä ainakin toisinaan. Joillakin jännitys on kuulemma niin kokonaisvaltaista, että ennen lavalle nousua täytyy käydä oksentamassa. Eikä kyseessä ole vain aloittelevien esiintyjien juttu, vaan jopa vuosikymmeniä työtä esimerkiksi näyttelijänä tehneet ovat kertoneet samasta ilmiöstä.

Mikä esiintymisessä siis jännittää?  Tilanteessahan ei ole kyseessä kuin maine, kunnia ja ura, jos näin positiivisesti haluaa ajatella. Yksittäinen epäonnistuminenhan tunnetusti tuo ikuisen häpeän ja leimaa ihmisen täysin kelvottomaksi. No ei vaan, liskoaivommehan siellä huutavat ja varoittavat astumasta esille. Nisäkkäälle, joihin muuten kuvitteellisesta ylivertaisuudestamme huolimatta kuulumme, on turvallisempaa pysyä laumassa ja olla erottumatta, ettei kiinnitä saalistajien huomiota. Kiitos viisas luonto tästä alkukantaisesta ominaisuudestamme…

Oikeasti jännitys voi olla hyödyllistäkin, vaikkei lavalla tarvitsekaan useimmiten pelätä villipedon hyökkäystä. En ole mikään psykologi, joten puhun nyt vain omasta kokemuksestani. Psyykkinen ”tärinä” on toimiva keino keskittyä tulevaan suoritukseen. Silloin ei muista ajatella kauppalistaa tai pyykkivuoroa, kun mieli on kiinnittynyt esiintymiseen. Kun esiintyy, on tietysti mukavampaa, jos on läsnä ihmisille. Jännittämisenergian voi siis kääntää voitokseen ja saada tekemiseen paljon enemmän boostia, kuin ilman tuota sähkövirtaa sisuksissaan.

20161208_114022

Esiintymisessä on upeaa mahdollisuus voittaa epävarmuutensa ja uskaltaa heittäytyä tilanteeseen. Jännittämisessä on sellainen mystiikka, että yleensä se häviää kun pääsee aloittamaan soittamisen. Esillä olevaa suojaa usein myös tietty rooli ja itse tilanne. Muusikolla ja näyttelijällä se on viihdyttäjän ja elämyksien tuottajan rooli, luennoitsija ja uutisankkuri taas toimivat tiedon välittäjänä. Rennommissa tilaisuuksissa, missä mokat voi kääntää huumoriksi ei tarvitse niin kovin jännittää. Jos jokin menee toisella tavalla kuin on suunnitellut, niin kuin muuten yleensä meneekin, asian voi nähdä tyylillisenä ratkaisuna eikä sitä tarvitse jäädä märehtimään.

Itselläni jännittäminen on ollut pahempaa nuorempana pianomatineoissa ja tutkinnoissa soittaessa. Pianon takaa ei näe yleisöä ja voi vain kuvitella, kuinka ihmiset istuvat penkeissään ja tuijottavat jokaista liikettäsi. Siinä on jotain samaa kuin urheilukisoissa: täytyy kyetä sulkemaan kaikki muu pois mielestään ja keskittymään itse suoritukseen. Itselleni esiintyminen on helpompaa, kun saa katsekontaktin yleisöön. Silloin kokemuksesta tulee vuorovaikutteinen ja tilanne kantaa eteenpäin. Hienointa on, jos pystyy yhdistämään nämä elementit: tehdä upea suoritus, tuottaa yleisölle elämyksiä ja ottaa ihmiset mukaan kokemukseen.

Jännityksestä voi myös oppia nauttimaan. Muistelen, että ylellä näytettiin taannoin mainosta, jossa esiintyjä tuskaili bäkkärillä ennen esiintymistään. En oikeastaan muista edes kuka pätkässä näytetty henkilö oli. Hän saattoi olla juontaja, näyttelijä tai jonkin muun alan ammattilainen. Mieleeni on kuitenkin painunut toteamus, jonka hän esitti epävarmuutensa keskellä: ”En voisi elää ilman tätä jännitystä.”

Okei, myönnetään! Onhan se aivan hanurista, että joutuu tuollaisten psyykkisten aivomyrskyjen armoille. Toiset vielä tekevät sitä vapaaehtoisesti, hullut. Lisään kuitenkin vielä pari ärsyttävän rakkaudellista ja maailmaa (sekä teitä) syleilevää toteamusta tähän loppuun. Usein jännitys syntyy kokemuksesta, että muut odottavat jotakin, mikä ei ole itselle luontevaa tai mihin omat rahkeet eivät sillä hetkellä riitä. On helppoa sortua vertailemaan itseään muihin ja vaikeaa uskoa itseensä silloinkin, kun muut eivät usko. Pidemmän päälle on kuitenkin helpompaa laittaa kaapin perälle ne kaikkein painavimmat peiteasut. (Hyvästi Darth Vader -kostyymi…) Yritetään siis kaikki esiintyvät sekä ei-esiintyvät muistaa, että useimmiten parasta on vain olla oma itsensä. Päätetään löytää sisältämme ne vahvuudet, joita haluamme muille jakaa ja kuljetaan pää pystyssä, vaikka välillä jännittäisikin. Samalla tavalla jännittää niitä kaikkia muitakin.

20161208_113836

Taulut: Raul Huhtikangas

Äänilevyjen lumoissa

20161205_163359

Löysin pitkästä aikaa vanhan harrastukseni pariin. Levyjen kuuntelu on jäänyt varmasti monilta muiltakin kuin itseltäni youtuben, spotifyn ja muiden suoratoistopalveluiden myötä. Onkin mukavaa tehdä soittolistoja omista lempibiiseistä tai kuunnella muiden tekemiä koottuja paloja. Varsinkin kun nykyään oman hittikoosteen tekeminen on vähemmän työlästä kuin c-kasettien aikakaudella. Itseltäni löytyy muuten edelleen kaapin perältä  teemakassuja, joiden päällä lukee esim ”sademusaa” tai ”bilemusaa”. Biisit nauhoitettiin yleensä radiosta. Sormen piti olla valmiina rec -nappulalla, jotta saisi kappaleen nauhalle alusta saakka. Muistatteko?

Kuitenkin kuuntelin aikoinaan myös enemmän levyjä. Kallion kirjastosta löytyi aika hyvä CD-levyarsenaali. Lainailin albumeita usein pelkän kannen tai artistin nimen perusteella. Näin löysin muun muassa Pet Shop Boysin Behaviourin, Miljoonasateen Lelukaupan häät sekä The Curen albumit. Kerran päättelin näppäränä tyttönä, että Helloween on varmaan jotakin myöhäissyksyn juhlaan liittyvää. Radio meni äkkiä hiljemmalle, kun soimaan rupesikin biisi aika eri genrestä kuin odotin. Myöhemmin lempparit löytyivät MTV:n myötä. En tiedä perustuuko joidenkin levyjen hohto teinivuosien nostalgiaan vai kuuntelisiko niitä muutenkin. Hyvän mielen tuovat kuitenkin edelleen jotkut poppilevyt, kuten The Goo Goo Dollsin Dizzy Up the Girl ja Fool´s Gardenin Dish of the Day.

Kuuntelun lomassa tutkin levyn sisävihkosta, lueskelin sanoja ja tietysti parhaimmat biisit lauloin mukana. Mitähän vanhempani ovat ajatelleet, kun hoilasin Miljoonasateen Dildo -kappaletta. Sen ikäisenä kun en tiennyt, että kyseessä on käyttötavara eikä erisnimi. Olinkohan lukenut liikaa Taru sormusten herraa, kun sana vääntyi mielessäni Bilboksi. Myöhemmin teiniangsteissani käytin biisejä myös kommunikaatiovälineenä vanhemmilleni. Klamydian Se ei kuulu sulle -biisi raikasi usein lujaa ja etenkin kertosäkeessä täytyi korottaa ääntä, että se kuuluisi kiinni paukautettujen ovien läpi. Bluesimmissa mielentiloissa taas vollotin The Goo Goo Dollsin Iriksen mukana:

”And I don’t want the world to see me
’Cause I don’t think that they’d understand
When everything’s meant to be broken
I just want you to know who I am”

Joka tapauksessa levyjä siis tosiaan kuunneltiin ajatuksella. Nykyään musiikkia tulee käytettyä usein taustalla tunnelman tuojana ja harvoin on aikaa pysähtyä todella kuuntelemaan edes yhden kappaleen, saati kokonaisen levyn sanomaa. Ohjelmistoa suunnitellessa ja treenaillessa tulee tietysti keskityttyä yksittäisiin kappaleisiin. Usein ne kuitenkin tuppaavaat olemaan isosti tunnettujen bändien isoja hittejä. Niinpä päätin korjata asian ja alkaa sivistämään itseäni jälleen albumeilla. Ehkä olen siis pohjimmiltani musanörtti, joka haluaa suhtautua musiikkiin muuna kuin kulutustuotteena.

20161205_162748

Vinyylilevy on tietyllä tapaa alkuperäinen musiikin tallennusmuoto ja ajattelinkin, että se toisi vielä omaa erityistä tunnelmaa musiikin kuunteluun. Niinpä päädyin tällä kertaa lainaamaan niitä, vaikken mikään hipsteri tai hifistelijä olekaan. Osasyynä on, etten omista tällä hetkellä kunnollista cd -soitinta. Terveisiä vaan joulupukille! Toinen vaikuttava tekijä saattaa olla nostalgiamuistot lapsuudenkodin levyhyllyltä, jossa oli vinyylialbumeina lastenlauluja sekä Simon and Garfunkelia. Kenenhän kotiin nuo lätyt ovat divarin kautta päätyneet? Helsingin Kirjasto 10 on musakirjasto ja ehkä paras paikka lainata albumeita. Tällainen suora valikoitu käteeni tänään periaatteella jotain uutta, jotain vanhaa ja eri genrejä. Aika hyvä käsi näin viikon aluksi sanoisin.

Minkälaisia musamuistoja muilla on? Mikä on paras tapa kuunnella musiikkia?

20161205_163021

100 ja 1 kommellusta keikalta

20161122_113553

Keikalla täytyy varautua siihen, että kaikenlaista odottamatonta voi sattua. Olen itse aloittanut aktiivisemman keikkailun viime kesänä ja osan asioista saanut oppia shokkityylillä. Kuka lie sanonut, että ”Toiset oppivat muiden virheistä, mutta joidenkin on pakko päästä itse pissaamaan sähköpaimeneen.” Joka tapauksessa keikat ovat menneet hyvin ja kaikilla ollut mukavaa. Kaikenlaista pientä hauskaa sattumusta ja mutkaa on näihinkin kertoihinkin toisinaan mahtunut. Jaan joitakin niistä teidän kanssanne.

1.  Jesarilla vuorattu mikkiständi. Eräällä keikalla talon mikkiständi oli ollut kovassa käytössä ja kiristysmekanismi löystynyt. Korjailimme tilannetta jeesusteipillä (mikähän muuten tuon pelastuksen tuovan ihmevarusteen oikea nimitys on?), mutta kesken biisien mikki alkoi kuitenkin valahtaa. Sain siis laulaa biisien loput selkä kyyryssä kitaran päällä könyten, jotta saisin laulun osumaan mikkiin.

2.  Piuhakassi on paras kassi. Vaikka tulisi kiire keikalle, kannattaa tarkistaa, että kaikki tarvittava on mukana. Myös se epämääräinen kangaskassi, jossa ovat kaikki piuhat ja jatkojohdot. Ilman piuhoja vahvistimilla on virkaa vain koristeina. Onneksi huomasin unohduksen ajoissa ja sain assistentin tuomaan kassin junalla keikkapaikalle. Keikka myöhästyi puolisen tuntia, eli kaikki päättyi hyvin.

3.   Valoa elämään. En ollut ottanut huomioon, että baarissa saattaa olla pimeää ja lappuja vaikeaa nähdä. Olin päättänyt soittaa uusia biisejä, joiden sanoihin tarvitsin vähän lunttia. Lavan pyörivät värivalot eivät kuitenkaan auttaneet valaistuksessa juurikaan ja taisivat jotkin biisit saada uusia laineja sinä iltana. Sen jälkeen hankin oman valon nuottitelineeseen.,

4.   Mystinen piuhakasa ja laitepino? Eräällä keikalla oli tarkoitus soittaa talon laitteilla, mutta paikalla ei ollutkaan ketään, joka olisi osannut viritellä kamat kasaan. Kyseiset laitteet olivat vieraita itsellekin ja taisi pari tuskanhikikarpaloa kihota erinäisiin paikkoihin, kun kello tikitti ja keikan piti jo alkaa. Onneksi sain puhelinkonsultaatiota tutulta äänimieheltä ja laitteet saatiin toimimaan.

5.  ”You have 24 hours to go. Run!” Kerran minua pyydettiin alle vuorokauden varoitusajalla promoamaan itseäni erään yrityksen asiakastilaisuuteen. Ennen keikalle lähtöä tajusin, että kaikki kitarapiuhat ovat treeniksellä. Onneksi kotini lähellä on mainio Soundtools, mistä sain (jälleen assistentin hakemana) piuhan. Paikanpäällä sitten selvisi, että keikka olikin tarkoitus soittaa ihan akustisena ilman äänentoistoa. Parempi vara kuin vahinko, vai mitenkäs se meni…

Laitteet (tai niiden puute)  saattavat siis sekoittaa pakkaa. Tukka hyvin, kaikki hyvin! Ei kun siis laitteet hyvin, kaikki… Hiusten repimistä saattaa aiheuttaa myös jokin näistä:

6.   Kuplat pannaan. Suosittelen lämpimästi, että laulajan ei kannata kitata soodavettä tai muuta hiilihapollista esiintyessä. Ilma saattaa pyrkiä ylöspäin, eikä röyhtäysten pidättäminen ole kovin viehättävää tai mukavaa lavalla.

7.   Paikat piiloon. Tätä mokaa en ole onneksi tehnyt, koska olen ollut kaukaa viisas. Jos haluaa istua soittaessa ja vieläpä mukavassa asennossa, ei kannata laittaa päälle minihametta. Tai ainakin sitten laittaa paksut lenginsit sinne alle. On vaikeaa eläytyä esiintymiseen, jos mielessä pyörii vilautteluvaara.

8.  Akrobatiaa ja sirkushuveja. Jos joku yleisöstä heittää, että haluaisi tanssia kanssasi, ei välttämättä kannata vastata ”tämä soittaminen ja laulaminen on niin helppoa, että eiköhän paritanssikin siinä samalla onnistu”. Se kun ei välttämättä mene läpänheiton piikkiin. Pääsin silti pälkähästä.

9.  Soittajalle sop… ei kun kahvia, uimalippuja ja karkkia. Eräälle keikalle menin kolehtipalkka periaatteella. Itse kolehti jäi laihaksi, mutta voitin väliaikabingossa (mikä oli itselleni ensimmäinen kerta kyseistä huvitusta) kahvipaketin, uimalippuja ja karkkia.

10.  Merihommia. Erikoisin paikka, jossa olen soittanut oli tilausristeilijän yläkannella erään firman virkistyspäivillä. Aika lujaa puristin kitaraa kädessäni, kun kiipesin kapeaa laitaa ylös veneen liikkuessa. Alavatsalihakset saivat myös hyvän treenin, kun yritti pitää tasapainoa keinuvassa laivassa.

Tässä joitakin keikkakokemuksiani viime kuukausilta. Jatkan kommellusten listaamista taas toisen kerran. Niitä kun varmasti riittää tulevaisuudessakin.

 

Muusikonrentut ja muut retaleet

20161122_123833

Viime viikon postaukseni Mistä on pienet muusikot tehty? viritti keskustelua siitä, miten muusikkous usein liitetään hiukan paheelliseen elämäntapaan. Monestihan kuulee puhuttavan rentuista muusikoista. Muusikonrenttu on henkilöhahmo, jossa on vähän samaa romantiikkaa, kun muissa kulkureissa: merimiehissä, sirkusseurueen jäsenissä tai vaikkapa tukkijätkissä. Tämä kaveri tykkää juhlia ja etsiä omia sekä yhteiskunnan rajoja. Rentulla voi olla hyvinkin menestynyt bändi. Toinen taas odottaa läpimurtoa, jotta saisi kitaransa kanista. Voiko muusikon renttu olla myös, vaikka oma tähtihetki olisi jukeboksin soittelu lähipubissa?

Poppareilta paheellisuutta ei odoteta. Punkkarit taas ovat niin anarkistisia, että voivat olla rauhassa vaikkapa streittareita. Mutta rokkareilta usein odotetaan tietynlaista asennetta. Mitä enemmän pahennusta herättää sen parempi. Onko siis rokkari joogasalilla teemuki kädessä yhtä rokkaava kuin rokkari tavastian takahuoneessa Jack Daniels pullon kanssa? Ehkä riippuu siitä, miten muusikkouden näkee. Musiikillisiin suorituksiin paheelliset elämäntavat eivät varmaan vaikuta edistävästi. Ilman rosoista elämää taas voi olla epäuskottavaa esittää kappaleita, joissa juhlitaan ja heitetään perusnormit nurkkaan.

Pubimuusikon työympäristö on siitä erikoinen, että usein on ihan sallittua ottaa työajalla. Harvassa ammatissa tätä katsottaisiin kovin suopeasti. Kaikkien muiden esiintyjienkin, kuten näyttelijöiden tai orkesterimuusikoiden täytyy jättää hörpöttelyt esityksen jälkeisiin karonkkoihin. Itselläni keikkakalenteri ei ole vielä ollut niin täynnä, että alkoholisoitumisen vaara olisi akuutti. Ehkä tosin suukaan ei nykyään napsaa niin kovasti ja palautuminen löytyy useimmiten jostakin muista aktiviteeteista kuin siitä perinteisimmästä. (Hyvästi katu-uskottavuus rokkipiireissä…)

Oikeastihan tavismuusikon rentut on kuitenkin ajettu aika ahtaalle. Renttu ei saa enää olla rauhassa renttu, vaan liiallisesta dokaamisesta työajalla ei kaikissa yhteyksissä saa kovinkaan paljoa tyylipisteitä. Useissa paikoissa on kyllä ”soittajalle soppaa”. Varsinkin pidemmissä ja rahakkaammissa diileissä saatetaan kuitenkin katsoa missä kunnossa esiintyjä lavalle kapuaa. Lisää keikkoja ei heru, jos mokailee kännissä.

Tietysti on räppärit, joilla on aina bileet kun on keikka. Sitten on niitä rokkareita, jotka jaksavat juhlia ja hoitavat silti hommansa. Mutta useimmilla ei ole Lemmyn kestävyyttä. Jos on tiiviimpi keikkaputki, jokailtainen tissuttelu saataa alkaa käydä kunnon päälle. Tuleekin tästä mieleen jokunen tango/iskelmälaulaja… Rankka työ, rankat huvit – sanotaan.

Onhan se tietysti hauskaa pämpätä bändin kanssa keikan jälkeen. Tai sitten ne soittokaverien naamat kyrpii jo niin, ettei niitä selvin päin kestä pitkiä bussimatkoja. Yksinään keikkailevalla on kuitenkin myös yksin vastuu koko hommasta. Ajat keikkapaikalle, hoidat hommat ja ajat takaisin. Yhden tuopin voi ottaa, jos ei halua jäädä puhallutusratsiassa haaviin. Kuka nyt muutenkaan itsekseen jäisi keikan jälkeen tinttaamaan. Paitsi jos oikein mukavat jutustelut viriää jonkun asiakkaan kanssa.

Siis renttuilla pitää jollakin muulla tavalla, jos aikoo keikkahommia jaksaa tehdä. Damed!

20161105_175659