Olen viime aikoina pohdiskellut erityisen paljon sitä, kuka on oikeutettu sanomaan itseään muusikoksi. Itselläni kyseinen termi on aina herättänyt vähän kriiseilyä – voin myöhemmin kertoa miksi. Muusikkohan on ammatti, ainakin tällaiseen valintaan voi päätyä työkkärin nettisivujen urasuunnitteluohjelmassa. Jotta voi sanoa olevansa jonkin alan ammattilainen, on yleensä hankittava alalle koulutus. Eli jos haluat työskennellä muusikkona, haet korkeakouluun, suoritat 210 opintopistettä erilaisia opintoja (joiden käsittelemistä asioista unohdat vähintään puolet jo ennen valmistumistasi) ja noin 3,5 vuoden kuluttua olet ihka oikea muusikko?
Musiikissa asia on valitettavasti hiukan monimutkaisempi. Päästäkseen opiskelemaan muusikon ammattitutkintoa, on oltava jo aika pitkällä oman instrumenttinsa kanssa. Yleensä tämä tarkoittaa vuosien soitin- ja teoriaopintoja musiikkiopistossa ja useita kurssitutkintoja. Se tarkoittaa tuhansia tunteja koskettimien/kielien/äänihuulien/minkä lie nappuloiden hinkkaamista. Se tarkoittaa iltoja musiikkiopiston käytävillä odottaen soittotuntia, pakollisia musiikinteorian kursseja sekä lukukausittaisia matineoita ja muita esiintymisiä. Eikä välipäiviä harjoittelusta oikein voi pitää, jos haluaa kehittyä.
Jos on onnekas, voi päästä kaiken tämän vaivannäön jälkeen opiskelemaan ammattipuolelle. Tai oikeastaan onnekkuus on aivan väärä sana. Kuten eräs musiikinopettajani asian hyvin kiteytti: onnistunut suoritus musiikissa on 3% tuuria, 2% lahjakkuutta ja 95% työtä. Ammattiopiskelijalle tämä tarkoitti sitä, että koululla oltiin treenaamassa klo 8 aamulla. KYLLÄ! – vaikka olisit ollut edellisenä iltana juhlimassa. Päivällä oli oppitunteja, mutta illalla oli taas aikaa harjoitella klo 21 asti kun koulun ovet sulkeutuivat. Tosin usein menin sen jälkeen vielä harjoittelemaan treenikämpillemme Kallioon. Totuuden nimissä on sanottava, että toisinaan kyllä otettiin rennomminkin. Enpä silti tiedä, kuinka moni yliopisto-opiskelija käyttää yhtä paljon tunteja päivässä lukemiseen, kuin muusikot soittimensa jyystämiseen.
Sitten koittaa päivä, että opiskelijalla on kädessään paperi, missä lukee muusikko. Jippii! Hän on todistetusti tehnyt aivan järjettömästi töitä, jotta osaisi… ööh, painella koskettimia/kieliä/äänihuulia oikein? Tästä päästäänkin siihen 2% osuuteen: lahjakkuuteen.
Tämä on se toinen puoli, joka liittyy olenaisesti muusikkouteen ja taiteeseen ylipäätään. Kuka tahansa voi oppia painelemaan pianon koskettimia nopeasti tai revittelemään äänihuuliaan upean kuuloisesti. Uuden tiedon mukaan on jopa mahdollista oppia laulamaan vireessä, vaikkei omistaisi luontaista ”äänikorvaa”. Mutta mikä tekee musiikista koskettavaa ja lumoavaa? Miten kappaleen saa heräämään eloon ja viemään sekä kuulijat, että esittäjän muihin todellisuuksiin?
Musikaalisuus on asia, jota ei oikein voi opettaa toiselle. Itse olen järkeillyt asian niin, että vaikka lahjakkuuden merkitys on vain murto-osan upean taulun maalaamisessa tai hienon teoksen esittämisessä, se on ratkaisevana ohjaamassa ihmistä eteenpäin. Lahjakas ihminen näkee tekemässään työssä suuremman merkityksen. Muusikko jankkaa samaa kohtaa biisissä, jotta saa sen soimaan juuri niin kuin haluaa. Maalari kehittää tekniikoitaan, jotta saa haluamansa ilmaistua. Ilman tuota sisäistä merkitystä olisi mahdotonta jaksaa harjoitella tuntikaupalla ja vaivojaan (sekä naapureiden ja lähimmäisten hermoja) säästelemättä.
Muusikkous on siis myös tietynlainen mielentila. Se on näkemystä siitä, miten jokin asia tai tunne voidaan välittää äänen avulla. Hyvässä opetuksessa voi saada paljon eväitä ilmaisuun sekä laajempaa näkemystä taiteesta ylipäätään. Taiteessa ylipäätään kait ajatellaan, että tekniikka on vain väline, jolla voi ilmaista jotakin tärkeää. Tuo tärkeä voi kummuta jostakin mitä näkee ympärillään tai kokee sisällään. Eli tarvitaan avarakatseisuutta, avoimmuutta ja intohimoa.
Mistä siis on pienet muusikot tehty? – tutkintotodistuksista, tyylipuhtaista tekniikkasuorituksista ja loputtomista asteikkoharjoituksista. Vaiko sittenkin rajoja rikkovasta luovuudesta, herkästä korvasta, ennakkoluulottomuudesta? Luulen, että näistä kummankin lajin taitavuutta tarvitaan.
Mikä siis on ollut oma kriisini muusikko -termin suhteen? Olen ajatellut, että muusikko on henkilö, joka luo äänitaidetta millä tahansa instrumentilla, jonka hänelle iskee käteen. Hän on henkilö, joka on perehtynyt musiikin eri tyyleihin etnokansanmusiikista kirkkolauluun ja yleensä tuntee myös muita taiteenlajeja hämmentävän hyvin. Muusikko ajattelee asioita musiikin ehdoilla ja hänellä soi koko ajan jokin uusi biisinalku päässään. Tämän perusteella hänen on myös väistämättä oltava henkilö, joka ei tarvitse lainkaan unta tai jolla ei ole minkäänlaista muuta elämää työnsä ulkopuolella. Miten hän muuten ehtisi saavuttaa tämän kaiken?
Olen ehkä hiukan (lue ylipaljon) perfektionismiin taipuvainen, enkä ole halunnut päästää itseäni vähällä asioissa, jotka todella kiinnostavat minua. Asiaan liittynee myös perisuomalainen itsen vertailu muihin ja vaatimattomuus. Olen saanut tavata monilahjakkaita ihmisiä, joiden taitavuutta ja luovuuden kykyä voi vain ihailla.
Voinko siis sanoa itseäni muusikoksi? Pianistina olen opiskellut ja suorittanut tutkintoja – laulussa saati kitaransoitossa taas en ole. Olen siis musikkona kouluttautunut mutta myös itseoppinut. ”Itseoppineisuudesta” voisin tosin myös kirjoittaa pitkähkön blogitekstin, osaamisen taso kun loppupeleissä on aina kiinni perslihasten kestävyydestä. Lopputulemana voin todeta, että angstailun sijaan pidän nykyään itseäni muusikkona. Olen henkilö, jolla on valmiuksia ja intohimoa kehittää itseään musiikin saralla. Muusikko lukee minulla tutkintopaperissa, mutta myös sydämessä.
Trubaduuri Saara Berg 