Haluaisin tietää, miten näyttelijät muistavat repliikkinsä ulkoa. Kävin viikonloppuna teatterissa ja teksti soljui niin luontevasti näyttelijöiden huulilta. Näyttelijöistä toki huomasi, että he ovat roolissa, mielestäni se kuuluukin näyttämötaiteeseen. Mitään ulkoluvun tuntua ei kuitenkaan välittynyt, ainoastaan näyttelijöiden vuorovaikutus ja tekstissä eläminen. Yleensä teatterin penkissä haluan imautua näytelmän tunnelmaan. Nyt tulin kuitenkin kiinnittäneeksi huomiota myös näyttelemiseen suorituksena. En miettinyt tätä siksi, että toteutus olisi ollut jotenkin kömpelö, päin vastoin. Mietin asiaa koska olin päättänyt opetella ukoa pari runoani ja esittää julkisesti. Se ei kuitenkaan käynytkään ihan käden käänteessä.
Helsinki Poetry Connection ry järjestää kuukausittain runo open mic -klubia, jossa lava on vapaa omien tekstien esittäjille. Olen käynyt aiemmin kuulijana vastaavanlaisissa tapahtumissa ja lyriikan monimuotoisuus on yllättänyt minut. Esityksissä on ollut hauskuutta, kannanottoa, avautumista. Sanoja on taivutettu räppiin, laululyriikkaan, haikurunoon ja vaikka mihin muotoihin. Inspiroivinta on ollut katsella sellaista avomikittäjää, joka on miettinyt esityksen ja äänenpainot harkituksi kokonaisuudeksi. Sanat saavat syvyyttä, kun ne tulevat lausujan muistista, eikä vain paperista luettuna.
Ongelmaksihan tässä saattaa muodostua juurikin tuo ulkoa muistaminen. Olen joskus ollut mielestäni melko hyvämuistinenkin. Olen osannut keksiä sellaisia muistisääntöjä, minkä avulla pystyy opettelemaan pitkiäkin ritirimssuja, esimerkiksi laulunsanoja. Olen ongelmitta soitellut kadulla koko ohjelmistoni läpi ilman lunttilappuja. Tällaiseen muistamiseen tarvitaan kuitenkin paljon toistoa tai oikeastaan eniten kykyä keskittyä. Minä huomaan, että keskittymiskykyni on heikentynyt huomattavasti aiemmasta. Niin varmaan aika monella muullakin tässä hajanaisessa ympäristössämme. Siihen vielä päälle pikkulapsiarki, ruuhkavuodet ja mitä näitä muita elämän haasteita on. Kaikki tämä yhdessä saattaa kapeuttaa aivakapasiteetin selviytymismoodiin.
Pidän kappaleiden opettelusta, mutta nykyään ohjelmistoon joutuu usein ottamaan biisejä todella pikana. Kaikkien sanoituksia ei voi muistaa alusta loppuun, etenkään kun kädessä on vielä kitarakin ja kappaleen soinnutukset sekä sovitukset, mihin pitää kiinnittää huomiota. Olisi mukava tietää mitä muistamisen apuvälineitä näyttelijät työssään käyttävät. Minä tiedän jotakin ainoastaan laululyriikan tai pianokappaleen opettelusta. Laulun sanojen muistamista helpottaa usein riimitys ja musiikin tuoma rytmi. Monesti laululyriikan kirjoittaminen on kompromisseja ja sanat saattavat asettua eri merkityksiin ja saada varioituja muotoja. Tekstin sisältö saattaa joskus kärsiä tästä. Siksi laulustemmaa opetellessani mietin usein myös sitä, miltä vokaalit ja konsonantin tuntuvat ääntäessä. Niiden tiedostaminen jää myös kehomuistiin ja helpottaa tulkitsemista.
Lauluissa myös taidokkaasti yhteen sovitettu melodia ja teksti tukevat toisiaan. Laulussa löytyy paikat, mitä biisintekijä on kenties halunnut nostaa esiin. Peruspop ja rock -kappaleissa on myös yleensä selkeät rakenteet, joiden varaan voi viitoittaa muistamisen reitin itselleen. On tyypillistä muistaa tutustakin kappaleesta ainoastaan kertosäe tai jonkin tosi tarttuva yksittäinen laini. Muu saattaakin mössöytyä mielessä vain sen tutun kertsin odotteluksi. Nykyrunossa ei kuitenkaan ole paljoakaan tämän kaltaisia tekijöitä, joita voisi käyttää muistamisen välineenä. Huomasin, että edes omia runoja peratessa ei tosiaankaan ollut selkeätä, mitä sanaa säkeessä painottaisi. Puheen haluaa pitää elävänä ja soljuvana, vaikka monotoninen lukutyyli toki olisi erikoinen elementti esitykseen. Itse pidän runoista, missä on sisältöä ja ajattelemisen aihetta. Niissä pelkkä äänteiden väreillä leikkiminen saa tekstin sielun piiloutumaan. Biisissä tämä tunne tulisi osin musiikin kautta, kuten rytmityskin. Vaikuttaa siis olevan melkoisen haastava laji tämä lavarunous. Nykyään minulla ei ole enää norsun muisti vaan enemmänkin marsun muisti. Jos haluan jotain oppia, minun täytyy todella saada keskittyä sen sisäistämiseen.
Olen tosi hyvä vaipumaan omiin ajatuksiini ja luuppaamaan asioita pääni sisällä – sekä lahja että kirous. Kyvystä uppoutua asioihin on ollut hyötyä silloin, kun on pitänyt opetella paljon laulun sanoja lyhyessä ajassa. Alitajunta jää ikään kuin työskentelemään omia aikojaan kappaleen parissa. Olen myös käyttänyt tätä tietoisesti ahdistuksenhallintakeinona. Jos joutuu ikävään tilanteeseen, mistä ei pääse pois, yritän usein keskittää huomioni johonkin kappaleeseen. Muistelen sanoja laulusta, joka on sillä hetkellä treenin alla tai mistä muuten pidän. Sillä saa aika helposti peitettyä ikävät ajatukset alleen ja vielä tehtyä jotakin hyödyllistä samalla. Tämä vaatii tietysti rauhallisen tilan ilman ulkoisia häiriötekijöitä.
Huomasin että on tosi palkitsevaa opetella tietoisesti tällaista pitkää puhutuksi tarkoitettua tekstiä. Se tuntui toimivalta aivojumpalta ja keskittymisharjoitukselta. Ihan nautin, kun kävellessä tai ratikassa istuessa oli kerrankin jotain selkeää mitä ajatella. Ei siinä, että kauppalistan tai ilmastoahdistuksen miettimisessä olisi jotakin väärää, näin ajatusten ääripäiksi sanoitettuna. Oli kuitenkin terapeuttista telakoida ajatuksensa johonkin selkeään tavoitteeseen. Harjoittelen myös meditointia, mutta se tuntuu usein työläältä. Ajatusten ei kuulema olekaan tarkoitus hävitä meditaatiohetken aikana, vaan niitä opetellaan seurailemaan ja sitten päästämään irti. Siinä minulla juuri hanaakin vastaan. Mieleni ei halua päästää irti, vaan sillä on mitä ilmeisimmin oltava koko ajan asia minkä parissa kamppailla. Jos pää siis alkaa sauhuta liiaksi ratkaisemattomista ongelmista tai luovista ideoista, niin voin miettiä vaikka:
”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus.
On vapautta istua iltaa yksinänsä, Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.”
Trubaduuri Saara Berg 