Rennosti omalla äänellä

Hengityksen ja äänenkäytön luulisi olevan itsestään selvä osa ihmisenä olemista. Kuitenkin juuri hengityksessä saattaa alkaa huomata hiipivän stressin tai muut kropan ja mielen jumitilat. Mietin pitkään, miksi puhuminen on itselleni toisinaan niin vaikeaa, mutta laulaminen onnistuu poikkeuksetta. Minulla on neurologinen vaiva, joka saa hermoston käymään ylikierroksilla todella helposti. Monesti olo on kuin kalalla kuivalla maalla. Tekee mieli haukkoa henkeä, eikä silti saa hengitystään toimimaan kunnolla. Kehossa menee päälle ”taistele-pakene” -reaktio. Se on todella ärsyttävää, eikä sitä psyykkaamalla oikein saa purettua.

 

Olen kriiseillyt monenlaisten hengitysharjoitusten kanssa ja sitten huomannut, että kun keho on ehtinyt mennä tarpeeksi kierroksille, ei paljoa ole tehtävissä. Hengitystä ei meinaa silloin saada toimimaan, ei sitten millään. Myös lenkkeilyä olen kokeillut, se kun periaatteessa parantaa hapenottokykyä. Samaisen sairauden vuoksi en kuitenkaan enää voi juuri harrastaa rankkaa liikuntaa. Lisäksi tuntuisi kummalliselta lähteä juoksemaan korttelia ympäri aina, kun keho päättää vetää kierrokset päälle.

Olin tiedostanut jo aiemmin, että laulaessa keho tuntuu rentoutuvan ja olo paranevan. Tämä tuntui nurinkuriselta, sillä laulaminenhan vaatii kuitenkin lihasvoimaa ja -koordinaatiota. Olen kyllä tiennyt, että on olemassa synnytyslaulua ja muita metodeita, jolla pyritään helpottamaan kehon jännitystä ja jopa kipua. Ajattelin kuitenkin, että ne ovat jonkinlaisia hokkuspokkus -konsteja, enemmänkin oman mielen hallintaa kuin kehollista työskentelyä. Sitten törmäsin eräässä blogissa vuu-menetelmään. Vuuauksessa on ideana lyhykäisyydessään se, että hengitetään syvään sisään ja uloshengityksen aikana lausutaan matalalla äänellä vuuuuuu. Tämän olisi tarkoitus kuulostaa vähän kuin sumutorvelta – eli siis juuri sellaiselta ääneltä, mitä tekee mielellään iltasaikaan kerrostalo-oloissa. Hmmm… En pidä itseäni kovin estyneenä, mutta naapurisovun suhteen olen hiukan varautunut. Toisaalta voin myös syyttää kaikuvaa huoneistoani ja ohuita äänieristyksiä. Minua on informoitu, että hiljainen kitaran näppäilykin kantautuu alakertaan ja laulutreenit jopa asuntoon, joka ei ole samassa linjassa. Käynti minun ja vuuauksen kesken ei siis ole esteetön, siinä on kynnys välissä.

Sitten tajusin, että laulajalle äänenkäytön harjoittelu (eli outojen äänien päästely) on ihan luonnollista. Se on osa tätä hommaa ja kanssaihmiset saavat luvan hyväksyä sen. En tajunnut ennen laulutunneille menoa, kuinka vapauttavaa rumalta kuulostaminen on. Tunneilla esimerkiksi harjoittelimme hengitystuntumaa haukkumalla konttausasennossa koirana. Twangia ääneen haimme marisemalla ”äitiä” kuin pikkulapsi, korkealta ja kirkkaasti. Kun tätä on tehnyt tarpeeksi, se ei tunnu enää niin nololta. Lapsen mielestä se on edelleen noloa. Mutta, vanhemman tehtävähän on olla nolo joka tapauksessa. Koen aivan mieletöntä vapauden tunnetta, kun voin äännellä kummallisesti. Jos en muuten kehtaisikaan niin ainakin sen varjolla, että harjoitan ääntäni. Miehen mielestä hulvatonta on etenkin ”prrrr” -harjoitus, jota teen äänen avauksena. Päristely on ihanan rentouttavaa. Se tuntuu hierovan pään sisältä päin, niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

 

Olen etsinyt paljon tietoa äänenkäytön ja hermoston välisistä yhteyksistä. Olen oppinut muun muassa sen, että uloshengittäessä sympaattinen, eli se panikoiva hermoston osa ei voi olla aktiivisena. Laulaessa uloshengitys on luonnostaan pidempi kuin sisäänhengitys, joten se rauhoittaa levotonta kehoa. Ääni myös ihan fysiologisella tasolla hieroo kehoa sisältä päin. Etenkin matalan äänet aktivoivat vagus-hermoa, joka on parasympaattisen hermoston tärkein hermo. Äänen avulla saa siis paremmin tuntuman omaan kehoonsa. Pelkkä hengittely saattaa itsestäni alkaa piankin tuntua suorittamiselta, älyttömän kuuloisten äänien päästely taas ei koskaan.

Luulen, että ihmiset keskimäärin pelkäävät kuulostaa tyhmältä. Lapsihan ei näin ajattele, kun ei sillä tavalla vielä kykene hahmottamaan asioita muiden kannalta. Vanhemmiten tämä kuitenkin voi vahvistua ja ihmisellä alkaa tulla lukkoja äänen kanssa, etenkin laulaminen on monelle kauhistus. Jos on ongelmia rentoutumisen suhteen, eikä mikään tunnu auttavan, rohkaisen kokeilemaan ääntelyä. Se saattaa olla helpompaa ryhmässä. Esimerkiksi joogatunneilla lausutaan monesti tunnin lopuksi yhdessä om. En ota kantaa tuon tavan henkevämpään merkitykseen. Sen tiedän, että om äänteenä resonoi ihanasti kehon sisällä. Oman äänen sietäminen ja sen kautta rentouden löytäminen on hyvää harjoitusta. Toivottavasti jokaiselle löytyisi paikka, jossa voi älistä jos siltä tuntuu. Naapurisopu on tärkeää, mutta on myös hyvä opetella olemaan välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Ääniä mahtuu maailmaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.