”Love love is a verb. Love a doing word. Fearless on my breath.”

Massive Attack -yhtyeen biisi Teardrop on vaikuttava kappale. Jotakin sanoin kuvaamattoman mystistä, kaunista ja lohduttavaa tuon biisin tunnelmassa oli heti ensi kuulemalla ja sama taika on jäljellä edelleenkin. Tuo kappale on kulkenut mukanani varhaisteini-iästä läpi erilaisten elämänvaiheiden. Se on tuonut tyyneyttä vaikeisiin tilanteisiin ja monistanut onnellisuuden tunnetta hyvissä hetkissä. Teardrop on syöpynyt mieleni tunnemuistiin ja juurtunut ansaitusti spotify- soitetuimpieni kärkipaikoille.

Itselleni ”lohtukappaleet” ovat olennainen osa maailmankuvaani. Samalla tavalla kuin on ”turvavaatteita” huonoihin päiviin tai ”lohturuokaa”, jolla voi itseään piristää. Mutta onko onko tällainen tiettyihin kappaleisiin leimaantuminen yleinen ilmiö? Varmasti lähes jokaisella on lempikappaleita, joita kuuntelee uudestaan ja uudestaan, niitä jotka vievät takaisin johonkin tiettyyn hetkeen. On ihmisten kanssa yhteen liittymisestä muistuttavia ”meidän kappaleita”, jotka liikuttavat yhä uudelleen. ”Me” voi olla parisuhde, jalkapallojoukkoe tai isänmaa. Lapsuuteen liittyvät musiikkimuistot saattavat liikuttaa ja toki oman lapsen syntymä. Yhteenliittymisten kääntöpuolena on erotilanteet, kuten parisuhteen päättyminen tai läheisen pois nukkuminen. Erokappaleiden kautta käsitellään sellainen suru ja viha, jota voi yrittää padota, mutta joka hallitsemattomasti vyöryessään saattaa rikkoa padon.

”Lohtukappaleessa” on kuitenkin jotain perustavamman laatuista. Se koskettaa jotain yleisinhimillistä, ihmisolentona olemisen keveyttä ja ristiriitaisutta. Ehkä siksi itsellekin kestävimmät lohtubiisit ovat muodostuneet teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa. Silloinhan moni kokee irrallisuuden tunteita ja pohtii maailmaa sekä itseään syvällisemmin kuin lapsuudessa. Kappaleiden syliin on helppo tuudittautua, kun sanoja omille tunteille ei oikein ihmiskielestä tunnu löytyvän. Yhden läheiseni kanssa olemme nimenneet tuon tunteen, jossa on samaan aikaan pysähtynyttä kauneutta ja haikeutta: ”Se outo olo”.

Tietyt kappaleet vievät omaan maailmaansa, joka on ihanasti irrallaan päivätajunnasta ja arjen murheista. Itsestäni olen oppinut tähän ikään mennessä sen, että vaikean tunteen iskiessä päälle joudun valitsemaan tarkoin, mitä kuuntelen. Jos suututtaa tai suruttaa, saattaa olla houkutus luukuttaa musiikkia, joka lietsoo ja lisää kyseisiä tunteita. Itselleni toimii parhaiten se, että jos tunne on suhteeton eikä vaadi vellomista, kuuntelen jotakin päinvastaista, sellaista joka hämää mielen paremmille urille. Voimakkaasti tuntevana näin on pakko tehdä, jotta ei valu itse tunteidensa mukana lammikoksi maahan. Surujen ja vihojen käsittelyssä itseäni auttaa laulaminen, koska silloin pystyn muokkaamaan vaikeasta tunteesta jotakin rakentavaa ja kaunista. Tai sitten laitan lohtubiisin soimaan, hengitän syvään ja muistan, että kaikesta on ennenkin selvitty.

Itselläni on myös kappaleita, jotka liittyvät yleisesti siirtymiin, tunteissa ja ympäristössä. On kappaleita, joita tekee mieli kuunnella vesisateessa (Michael Jackson – Stranger in Moscow, Madonna – Rain). Kappaleita, jotka liittyvät ensilumeen (Pekka Pohjola – Benjamin). Ihanassa yksinäisyyden hetkessä asfalttisilla kaduilla saattaa tarvita Airin Cherry blossom girlia. Tai sitten Björkin Jogaa. ”This state of emergency
How beautiful to be
State of emergency
Is where I want to be”.

Lohtulauluissa en kiinnitä ensisijaisesti huomiota sanoihin vaan tunnelmiin. Vaikka kappaleessa olisi vokalisti, kuuntelen laulajaa lähtökohtaisesti äänen värien ja sen herättämien mielikuvien kautta. Ihmisäänen värähtelyssä itsessään on lohtua, sen olen oppinut etenkin lapsille ja ikäihmisille laulaessani. Kirjoitan siitä myöhemmin oman artikkelinsa, koska asia on tärkeä ja olennainen.

Onko sinulla kappaleita, jotka toimivat ”lohtubiiseinä” tilanteessa kuin tilanteessa?